20. Kitulias kasvi kallion pinnalla

Tauko on ollut jälleen osien välissä huomattava ja pahoittelen asiaa, taas kerran. Tauot ovat johtuneet kahdesta eri asiasta: ensinnäkin motivaatio tahtoo olla hukassa, kun peli on tehnyt temppujaan ja sen johdosta tässä osassa hypätäänkin useiden vuosien päähän. Victoria on nuori aikuinen ja elää omaa elämäänsä. Miksi näin? Koska pelitallenne lakkasi toimimasta. Nyt peli on siirretty ns. kevennetylle pelitilille eli olen ladannut simin omiakin tavaroita varsin harkiten. Osan aikana kerrotaan miksi Victoria elää ilman muuta perhettään, sillä pakkohan siihen oli jokin selitys tehdä.
Kokeilin myös, että auttaako ajatuskuplien jättäminen peliä juoksemaan paremmin, kuten jotkut väittävät. No, ei auta. Ei ainakaan minulla.

Toinen asia, joka vaikuttaa osien ilmestymistiheyteen on henkilökohtaisessa elämässäni. Olen nyt noin vuoden verran seurustellut ja tahti on sillä saralla tiivistynyt pikkuhiljaa, joten aikaa pelaamiseen yms. on jäänyt hieman vähänlaisesti. Olen kuitenkin saanut pelattua niin paljon, että seuraava sukupolvi on olemassa ja jo kasvaneet nuoriksi aikuisiksi. Kuvia on ja käsittelen ne nettikuntoon sitä tahtia kuin ehdin ja kirjoittelen osia sitä mukaa. Tarina siis ei ole loppunut eikä loppumassa, vaikka tauot ovat venyneetkin =) Ja koska tämäkin pelitallenne alkoi kärsiä ongelmista, seuraavaan sukupolveen mennään varsin nopealla tahdilla ja kasvu käydään läpi muutaman osan voimin.

Kaupunkina on Redwood Harbour, jonka jotkut lukijani saattavat muistaa LC O'Connorista.

Sitten lukemaan =)

--------------------

Redwood Harbour, vuosia myöhemmin

"Joskus mietin, että kuinka minä olen vielä tässä, hengitän. Kuinka teen arkisia askareita, laitan ruokaa, syön. Kuinka minä aamulla herään, puen vaatteet ylleni, liikun, puhun. Minun kuuluisi olla musertunut ja niin minä olinkin, vuosia, ja kenties vieläkin. Tuskaan vain turtuu eikä se enää eräänä aamuna viillä niin syvälle kuin se viilsi aamuna sitä ennen.

Enkä minä kai olisi selvinnytkään ilman Tommya. Thomas Bailey, minun paras ystäväni. Ainoa ystäväni. Hän joka seisoi minun selkäni takana, otti kiinni, piti, piti, piti, kun minä putosin omilta jaloiltani, kun en kuullut enää kuin hirvittävän äänen, joka lähti jonkun kurkusta, valitti syvältä ja käheästi kuin eläin. Kun minä tajusin, että se olin minä itse.

Tommy on hiljaa, jos en halua puhua ja kun olen vaiti liian kauan, hän vetää minut väkisin esille syvien luolieni syövereistä. Hän pitää kiinni, on läsnä, kannattelee kun omat jalkani eivät enää kanna. Tommy on kallio ja minä olen onkalo sen kallion alla. Ei, en sittenkään. Olen kitulias kasvi, joka kiipeää kallion pintaa, irrallaan, erillisenä, mutta ei silti mitään ilman kalliota, ilman tarttumapintaa.

Minä olen Victoria, joka hajosi eikä enää tullut ehjäksi. Miksi, sinä kysyt? Tarvitseeko sitä todella kysyä? Eikö se ole kirjoitettu minun kasvoihini? Eikö koko minun olemukseni huuda sinulle, että olen orpo? Että minun vanhempani ja veljeni tappoi pommi? Etkö sinä näe sitä? Katso tarkemmin. Se on minussa. Se on minä. Minä olen Victoria, joka hajosi, enkä minä koskaan enää tule ehjäksi.

Öisin minä näen painajaisia ja silloin Tommy on siinä. Silloinkin hän on siinä. Hän havahtuu, vetää minun rintaansa vasten, jotta kuulen sydämen tasaisen sykkeen. Hän on siinä ja tuoksuu unelle. Vasta silloin minä uskallan sulkea silmäni jälleen ja nukahtaa enkä minä enää  unia näe."

--------------------

Kesäloma veteli viimeisiään ja tapansa mukaan Vic heräsi huomattavasti ennen Tommya. Ennen kuin aurinko edes nousi. Väsymys painoi raskaana jäsenissä. Se oli Vicin jatkuva seuralainen, sillä töitä oli liikaa ja unta liian vähän. Ja näin kesälomalla vain unta liian vähän.

Rutiininomaisesti Victoria valmisti aamiaisen ja istuutui syömään. Heidän pienen pienessä yksiössään ei ollut tilaa edes ruokapöydälle. Se kaihersi välillä Vicin mieltä, vaikka toisaalta se olikin se ja sama, sillä mitä väliä missä hän söi: ruoka ei joka tapauksessa maistunut miltään. Mikä tietenkin oli hieman erikoista, sillä Victoria oli ammatiltaan kokki, kuten Tommykin. Siellä hän oli silloin ollut, uutisen tullessa, Simlandian parhaassa kokkikoulussa. Tommyn kanssa. Ajatus katkeilee, karkaa, hengitys tihenee. Hetken Vic vain istui katsoen ruokaa lautasellaan, pakotti sitten tyhjentämään mielensä. Ei, hän ei ajattele sitä nyt. On syötävä. On pakko syödä. Muuten ei jaksa. Heti kuiskaa lähes äänetön ajatus: "Miksi on pakko jaksaa?"

-Ihan oikeasti Vic, aiotko sinä koko kesäloman lopunkin viettää katsellen ruuanlaitto-ohjelmia,
Tommy kysyi vihdoin tuskastuneena Victorian sisällä nyhjäämiseen. Tyttö ei ollut suostunut yhden ainoana päivänä lähtemään ulos neljän seinän sisältä, muutoin kuin suorittamaan pakolliset kaupassa käynnit.

-Kyllä sinä voit ihan hyvin mennä! Ei kukaan pakota sinua istumaan siinä ja pitämään minua kädestä kiinni,
Vic kivahti kipakasti.

-Oikeastaan voit varmaan saman tien etsiä itsellesi oman kämpänkin, niin ei tarvitse katsella minua ja minun nyhjöttämisiäni enää lainkaan!
Paha olo kiersi syvällä sisällä ja sai sen purkautumaan kiukkuisina sanoina. Heti sanojen karattua ulos Vic pelästyi. Että Tommy lähtisi. Että Tommy jättäisi hänet yksin kuten kaikki muutkin.

-Älä ole tuollainen draamakuningatar! Minä yritän kertoa sinulle, että loma loppuu ihan juuri etkä sinä ole tehnyt mitään muuta kuin istunut koko kesän sisällä ja kelit ovat olleet ihan järjettömän upeita! Siellä on hei kesä, senkin hölmö! On loma! Kohta saadaan taas raataa niska limassa!

-La-la-la-la-la! En kuule,
Victoria kiukutteli ja laittoi sormet korviinsa. ( En muuten ole ikinä aiemmin huomannut simieni tekevän moista! Oli ihan pakko ottaa kuva ja liittää se tarinaan. )
-Vic,
Tommy sanoi moittivalla äänellä.

Victoria tiesi käyttäytyneensä typerästi, mutta tätä tämä aina oli. Hän vajosi alas, Tommy veti häntä väkisin sieltä ylös ja sitten Vic hermostui ja he ottivat yhteen. Molemmat istuivat vaiti televisiota katsellen.

Kun Tommy nousi ylös sanaakaan sanomatta Vic pelästyi vielä enemmän ja katumus jysähti hänen vatsanpohjaansa. Nopeammin kuin ehti ajatella hän oli itsekin jaloillaan, tarttui Tommya kädestä kiinni ja käänsi tämän itseensä päin ja halasi nuorta miestä.
-Tommy... anteeksi...

-Tänään on ollut jotenkin tosi vaikea päivä,
Vic mutisi vaisusti vetäytyen kauemmas. Hitto! Pitikö hänen aina saada kauhea kohtaus... Jonain päivänä Tommy vielä saisi tarpeekseen ja mitä hän sitten tekisi? Victoria ei kyennyt päästämään ajatuksiinsa sitä mahdollisuuttakaan, että jonain päivänä Tommy löytäisi elämäänsä naisen ja lähtisi joka tapauksessa, teki Victoria itse mitä tahansa.

-Sinähän olet kireä kuin viulunkieli,
Tommy sanoi lempeästi ja koska Vic ei katsonut juuri sillä hetkellä Tommya silmiin, hän ei nähnyt paljaana paistavaa rakkautta tämän vihreissä silmissä. Todennäköisesti hän ei olisi nähnyt sitä joka tapauksessa, sillä Victorialle Tommy oli ystävä. Piste. Tommylle taas Victoria oli paljon enemmän. Hän olisi ollut vaikka valmis lakkaamaan hengittämästä, jos se vain saisi Vicin voimaan paremmin.

-Käännyhän ympäri niin minä hieron vähän sinun selkääsi,
Tommy sanoi ystävällisesti.

-Miten sinä olet päästänyt selkäsi tähän kuntoon,
kauhisteli hän hieroessaan Vicin kireitä lihaksia.
-Uh... umh... en... uh... tiedä.
Vic ei ollut tajunnut kuinka jumissa selkä olikaan ennen kuin Tommy upotti sormensa sinne ja löysi kaikki kipeät kohdat, joita näköjään oli koko selkä täynnä... Että ottikin kipeää!

-Tuntuuko yhtään paremmalta?
Vic venytti varovasti selkäänsä. Veri kiersi ja olo oli tosiaankin huomattavasti parempi.

Se sai Victorian hartiat lysähtämään.
-No, mitä nyt? Sattuuko jonnekin,
Tommy kysyi huolestuneena.
-Minä olen ihan kauhea.. Sinä teet kaikkea minun eteeni ja minä vain kiukuttelen sinulle,
Vic mutisi kyynelten partaalla.

Kun Vic kääntyi, Tommy täysin yllättäen suikkasi suukon hänen huulilleen. Se sai heidät molemmat jähmettymään hetkeksi.

-To-tommy... Mitä sinä teet,
Vic kysyi järkyttyneenä.

-Mitä jos minä olisinkin ihastunut sinuun,
Tommy heitti nopeasti ja tunsi sydämensä jyskyttävän kurkussa asti.

Victorian reaktio oli juuri sitä mitä Tommy oli pelännytkin: kauhistunut.

-Tommy, älä ikinä laske leikkiä noin vakavalla asialla! Sinä olet minun paras ystäväni!
Kun Victoria poistui kylpyhuoneeseen, Tommy seisoi edelleen samassa paikassa ja tuijotti tyhjyyteen. Niin. Siinä se vika olikin. Hän oli Vicille vain ystävä. Tommy huokaisi syvään ja päätti lähteä pitkälle kävelylle selvittämään päänsä.

Seuraavana aamuna Vic laittoi aamupalaa heille molemmille ja hyräili poikkeuksellisesti itsekseen ruokaa tehdessään.

-No, mentäisiinkö rannalle tänään,
hän kysyi virnistäen vinosti.

Tommy kääntyi katsomaan Victoriaa epäuskoisena.
-Oikeasti vai?
Vic myhäili tyytyväisenä.
-Ei kun ihan muuten vaan.
-Rotta.
-Itse olet.

Mutta koska Vic oli tosissaan, he löysivät itsensä vain hetkeä myöhemmin auringosta makailemasta ja nautiskelemasta kuumasta kesäpäivästä.

Vic vain ei osannut oikein rentoutua. Hän yritti kyllä. Yritti kovasti. Harmitti ettei tullut otettua kirjaa mukaan, harmitti olla niin... hiljaa. Sillä hiljaisuudessa elivät ajatukset ja muistot ja jälkimmäiset niistä viilsivät eniten. Oli kauheita kuvia Twinbrooksista, sen keskuspuistosta, jossa kaupunkilaiset olivat kokoontuneet viettämään keskikesän juhlaa. Oli hajonnut suihkulähde, kahtia revennyt puu, vääntyneet myyntikojut ja verta. Loputtomasti verta. Ja koti. Tai se, mikä ennen oli ollut koti. Terroristi oli tehnyt huolellista työtä eikä Vicin kodista ollut jäänyt jäljelle mitään. Eikä oikein koko kaupungistakaan, sillä suurin osan kaupunkilaisista oli kokoontunut puistoon juhlimaan. Vain kourallinen ihmisiä selvisi, loput olivat joko kuolleita tai kadonneita.

Äsh! Vic tuskaantui omiin ajatuksiinsa ja kääntyi selälleen. Tommy oli auttanut niin paljon ja hän oli tälle velkaa nyt edes yhden hyvän päivän. Että aurinko paistoikin kuumasti... Hiki valui pitkin kylkiä, pyyhe oli selän alta märkä.

-Älä siellä tuskaile vaan tule uimaan! Vesi on virkistävän viileää,
Tommy huusi kahlatessaan jo lantiota myöten meressä.

-Iiih! Tämä on kylmää eikä mitään virkistävän viileää,
Vic kiljaisi veden tavoittaessa omat reitensä.
-Älä ole mamero,
Tommy kiusoitteli.

-Etkä sitten roiski!
-Enkö...
-Tommy... Tommy!!!
Sillä tietenkin mies roiski kylmää vettä Vicin päälle ja lopulta naisen oli sukellettava mereen hyvin pikaisesti.

Kun vesi oli viilentänyt ihoa riittävästi ja pessyt hiet pois, molemmat asettuivat lämmittelemään aurinkoon vapojen kanssa.
-Saadaan kuule vielä illalliselle herkulliset kalat,
Tommy virnisteli.
-Siis tarkoitat että minä saan, sillä mikäli oikein muistan, sinulla tuota kalaonnea ei juuri ole aikaisemminkaan ollut.
-Noh-noh, turhanaikaista panettelua ja parjausta.

Auringon laskiessa Vic ja Tommy vielä kisasivat siitä, kumpi rakentaa upeamman hiekkalinnan. Päivä oli kaikkinensa onnistunut. Aurinko kipristeli iholla vielä myöhään illallakin ja ensimmäistä kertaa vuosiin Vic tunsi olonsa keveäksi ja huolettomaksi.

Muutamia viikkoja myöhemmin Tommy ja Vic elivät normaalia arkeaan: kävivät töissä ja viettivät vapaansa miten parhaiten taisivat. Eräänä vapaapäivän aamuna Vic luki paikallista lehteä ja etsi vuokrattavia ja myytäviä asuntoja. Hänen silmiinsä osui oikein mielenkiintoiselta vaikuttava ilmoitus.

-Lehdessä oli aivan täydellinen talo myytävänä ja vielä sellaiseen hintaan, että meillä olisi siihen varaakin.
Tommy katseli silmät selällään Vicin innostusta.

-Siinä on keittiö, olohuone ja kaksi makuuhuonetta. Toinen makuuhuone on niin iso, että sen yhteyteen voi myöhemmin rakentaa toisen kylpyhuoneenkin, kun vaan ensin kerätään varoja kasaan,
Vic kaavaili ja mielikuvat lensivät jo hänen päänsä sisällä.

-Vic...
-Niin,
Victoria havahtui kesken ajatustensa.

-Miten sinä kuvittelet, että meillä on varaa ostaa talo? Jos se on niin halpa, niin sen täytyy olla melko huonossa kunnossa,
Tommy palautteli ystäväänsä maanpinnalle. Se ei kuitenkaan Victoriaa lannistanut. Oikeastaan ihan päinvastoin.

Tommyn mentyä suihkuun Victoria kaivoi puhelimensa esille. Hän soittaisi ja varaisi ajan talon katsomista varten.

Varmoin ottein Vic näppäili puhelinnumeron.

-Victoria Romanov tässä hei. Teillä oli asunto myynnissä tämän päivän lehdessä...

Vielä samalle päivälle järjestyi aika ja Victorian sydän melkein pysähtyi hänen nähdessään talon keittiön. Hänen keittiönsä. Hänen kotinsa. Tunne oli niin vahva Vicin sisällä, että hän vain tiesi. Tämä oli koti.

Kierrettyään koko talon läpi, mikä ei kauaa toki ottanut, sillä talo oli kuitenkin varsin pieni, Vic aloitti myyntipuheensa Tommylle.
-Tämä on aivan ihana! Onhan liesi tosin aika huonolaatuinen, mutta kyllä sillä ruokaa saa tehtyä. Pesutilat olivat ihan hyvässä kunnossa ja olohuoneeseen mahtuu vaikka takka talvipakkasia varten.

-Pientä laittoa vaan ja tästä saa oikein hyvän kodin ajan kanssa. Mitäs sanot?

Tommy hieraisi niskaansa. Kun Vic sai jotain päähänsä, sitä ei käännetty, ei sitten niin millään. Mies oli ihan varma, että jos hän nyt vastaisi ei, Vic ostaisi talon joka tapauksessa ja potkaisisi hänet pellolle sitä myöten.
-No.. Vaatiihan tämä vähän työtä, mutta aika lupaavalta se vaikuttaa.

-Oikeasti?! Ostetaanko me tämä?!
-No juu, kyllä kai me ostetaan.
Vic oli niin riemuissaan, että tanssi ympäri taloa, uutta kotiaan, ja kapsahti lopuksi Tommyn kaulaan. No jos tällä sai tytön hyppäämään syliinsä, niin ei kai se huono vaihtokauppa ollut, eihän, Tommy tuumi itsekseen.

Pari viikkoa myöhemmin he asuivat talossa ja nukkuivat sängyssä, joka nitisi ja natisi aina kun kylkeä käänsi. Patja oli ehdottomasti ylittänyt jo viimeisen käyttöpäivänsä, mutta toistaiseksi heillä ei ollut varaa parempaan. Iltaisin he loikoilivat sillä vanhalla sängyllä ja kaavailivat taloon tehtäviä muutoksia.

Tommy varoi tarkasti sanojaan toisesta makuuhuoneesta. Hän ei suin surminkaan halunnut pelästyttää Victoriaa, mutta omissa ajatuksissaan hän näki jo sen lastenhuoneena. Miten ihanaa olisikaan saada yhteinen lapsi Vicin kanssa.

-Kuunteletko sinä ollenkaan mitä minä puhun,
Vic kysyi terävästi ja sai Tommyn säpsähtämään.

-Ystäväiseni, minä kuuntelen aina jokaisen sinun sanasi,
Tommy sanoi tahallaan liioitellen ja veti siinä sivussa Victorian kainaloonsa. Kyllä, tämä se oli elämää ja vielä tulisi päivä, jolloin Vic olisi hänen.

Edelleenkin Vic oli se, joka heistä kahdesta nousi aikaisemmin ja valmisti aamupalan.

Yleensä kumpikaan ei tuolloin jaksanut puhua, sillä työpäivät olivat pitkiä ja raskaita eikä uni natisevassa sängyssä ollut omiaan viemään väsymystä pois.

Illat sujuivat samanlaisen hiljaisuuden vallassa, sillä tuolloin molemmat olivat lopen uupuneita työpäivän jäljiltä.

Talvi teki tuloaan ja pieni koti sai juhlavalot jo ennen lumen tuloa.

Uudet kodinkoneet oli hankittu heti kun rahat olivat siihen riittäneet ja Vicin haaveilema takkakin saatiin juuri ajoissa pakkasten alkaessa.

Miten mukavasti se lämmittikään isoa, tyhjää olohuonetta. Vic unohtui monesti katselemaan liekkejä television sijasta. Elämä oli melkein... elämisen arvoista.

Talvi saapui Redwood Harbouriin yhden yön aikana ja nuorten vapaapäivän kunniaksi taivaalla oli täydellinen sateenkaarikin.

Talvella ei juuri muuta tekemistä ollut, joten Vic ja Tommy kävelivät reippaassa talvisäässä kaupungin kirjastoon.

Valitettavasti kirjaston lämmityksessä oli toivomisen varaa, joten takit sai pitää visusti päällä lukiessa.

Ja kukapa sitä olisi jaksanut koko päivää kirjastossa istuakaan, kun ulkona oli niin huikean kaunis keli! Sitä saattoi mieluummin kotipihalle rakentaa vaikka lumiukon!

Eihän se mikään varsinainen taidonnäyte ollut, mutta se oli kuitenkin itse tehty ja koristeltu.

Kuukaudet kuluivat tasaiseen tahtiin ja ylennykset seurasivat toisiaan. Joinakin hetkinä työpäivän jälkeen Vic löysi itsensä pohtimasta, että tässäkö koko elämä oli? Mitä hän osasi edes elämältä toivoa? Tai odottaa? Menneisyys oli täynnä tuskaa ja menettämisen pelko oli heti kulman takana odottamassa, huokaillen, varoitellen. Ehkä oli parempi, kun ei haaveillut sen enempiä. Näin oli oikein hyvä, Vic päätti.

--------------------

Victorian veljet

Tähän loppuun kuvat Victorian veljistä. Tässä Max Romanov, vanhempi Lilyn ja Markon pojista.

Ja tässä Valentin Romanov, nuorempi veli.