1. Annan uusi elämä

Jeeeeee!!! Työkaveri sai sen Firefoxin tälle koneelle, joten tästä lähtee =)


Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia kommentoineita. Olette olleet tosi kannustavia ja vanhempaakin rouvaa lämmittää saada positiivista palautetta =)

Tästä lähtee käyntiin itse legacy. Pelaan lähes täysin legacyn omin säännöin, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Näistä tulen kertomaan aina erikseen kun se ajankohtaiseksi tulee, mutta perusohjenuora on, ettei cheatteja käytetä ja tarpeilla pelataan.

Ihan ensimmäinen poikkeus tulee heti tässä ensimmäisessä osassa. Annahan on siis jo aikaisemmin pelattu sim, eli hänellä on taitoja, mitä legacya aloitettaessa ei tulisi olla. Annan talous oli myös paljon paremmalla mallilla kuin normialoituksessa, joten siinä on poikkeus myös ihan peruslegacyyn. Tosin poistin ( ja tässä käytin nyt cheattia ) Annalta ylimääräiset rahat ostettuani tontin, mutta rahaa jäi silti kolme - neljätuhatta simoleonia enemmän kuin perusaloituksessa.

Tontti, jonne Anna muuttaa, ei myöskään ole suurin mahdollinen, koska olen yritys-erehdys -kautta huomannut, että kyseinen tonttikoko ei vain kertakaikkiaan toimi. Tontti on suurin mahdollinen, jonka uskalsin ottaa eli 50 x 50.

Annan taitoja ovat legacyn alkaessa ruuanlaitto, maalaus sekä puutarhan hoito. Kaikki kolme ovat pelin alkaessa tasolla 8 tai 9. Legacyssa tullaan O'Connoreiden tapaan hoitamaan ahkerasti puutarhaa, koska se vain on minusta pelissä kivaa. Itse en valitettavasti ole tosielämän viherpeukalo.

Yritän pysyttäytyä mahdollisimman pitkään samassa kaupungissa, mutta nähtäväksi jää kuinka pitkään se on. Pelaan peliä peruskäyttäjälläni vaihteen vuoksi, eli CC-tavaraa ei ole. Kaikki vaatteet, hiukset ja muut koristeet ovat pelin omia tai Storesta ostettuja. Tästä ainoana poikkeuksena ovat package -muodossa olevat iho, default -silmät ( eli silmät tulevat kaikille simeille automaattisesti ) sekä tutut Johnan sliderit.

Kaikki kuvat on myöskin käsiteltyjä. Toivottavasti nautitte kuvien jäljestä. Itse olen ainakin tyytyväisempi siihen, miltä kuvat näyttävät käsittelyn jälkeen. Kuvia on erilaiset määrät osista riippuen. En pyri pitämään mitään tiettyä ylä- tai alarajaa, vaan katkaisen tarinat aina sopivaan kohtaan. Tässä osassa kuvia taitaa olla hieman vajaa 60, seuraavassa lähemmäs 90 jos oikein muistan.

Kommentoida edelleenkin saan, se on jopa suotavaa ( myös kritiikki jos sille mielestäsi on tarvetta! ) ja pyrin vastailemaan kaikille kommentoijille. Olikohan siinä nyt kaikki? Sitten itse tarinaan. Kiitos kun olette mukana =)

-Windolyn-

--------------------

Anna oli pyörällä päästään. Kaikki oli tapahtunut niin hirvittävän nopeasti. Yhtenä hetkenä hän oli pimeässä kellarissa, astumassa valoa kohti, ja seuraavaksi hän tajusi ympärillään auringon, lämmön, lintujen laulun, meren aallot sekä ruohon tuoksun. Yhtäkkiä paikalle oli kaartanut automobiili, tai sellaiseksi Anna sen ainakin arveli. Hänen kotikylässään saarella oli ollut yksi ainoa automobiili, mutta se ei ollut todellakaan näyttänyt siltä kuin tämä, joka oli Annan vierellen pysähtynyt. Autossa istuva mies oli astunut autosta ulos ja kohteliaasti kehottanut Annaa istumaan takapenkille, avaten Annalle oven kuin herrasmies. Anna ei ollut osannut edes kyseenalaistaa mitään. Joten tässä hän nyt istui, pyörällä päästään, ja maisemat vilistivät ohitse nopeammin kuin Anna oli kuvitellut mahdolliseksi. Tai mistäpä Anna siitä olisi voinut tietääkään, tai edes kuvitella.

Vasta nyt autossa istuessaan Anna alkoi miettiä, oliko ollut kovin viisasta nousta auton kyytiin kyselemättä yhtään mitään. Tatjana tosin oli vakuuttanut, että täällä ei kommunisteja ollut, mutta Annalla oli aavistus siitä, että oli olemassa pahempiakin vaaroja kuin kommunistit. Hän vain ei tiennyt lainkaan mitä ne voisivat olla.

Mies ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun oli istunut automobiilin ohjaksiin, tuijottanut vain tiukasti eteenpäin, eikä Anna uskaltanut kysyäkään mitään. Auto kaarsi ylös mäkeä, aina vain ylemmäs, korkealle vuoren rinteelle, arveli Anna, ja pysähtyi lopulta jonkun rakennuksen eteen. Mies jälleen nousi autosta, käveli Annan ovelle ja avasi sen kohteliaasti. Edelleenkään puhumatta mies vain ojensi kättään ja näytti viittaavan rakennuksen ovea kohden. Sydän rinnassa pamppaillen ja veren kohina korvissaan Anna astui muutamat portaat ylös ja ovesta sisään.

Sisällä oli kolme naista. Ensimmäinen järkytys oli vanha rouva, jolla oli jalassaan housut! Naisella! Housut! Anna ei tiennyt minne katsoa. Nainen näytti käytännössä olevan alasti ja se nolotti Annaa aivan hirvittävän paljon. Toisella naisella sentään oli hame päällään ja paidassa oli säädyllisen mittaiset hihatkin. Anna oudoksui myös aukinaisia hiuksua sekä omituisia kukkaseppeleitä naisten koristeina.

Tiskin takana oli kolmas nainen. Tämän henkilön hiukset oli leikattu, Pyhä Jumalan Äiti, lyhyeksi! Anna tunsi hapen loppuvan, eikä tiukalle vedetty korsettikaan asiaa juuri auttanut. Minne ihmeeseen Anna oli oikein tullut? Äkkiä kommunistitkin alkoivat tuntua pieneltä ongelmalta näiden kaikkien outouksien rinnalla. Ehkä olisi ollut parempi sittenkin ottaa riski ja olla astumatta oven läpi?

-Neiti Romanova, tervetuloa Sunlit Tidesiin,
nainen tiskin takana sanoi pehmeällä äänellä. Anna kummasteli kuinka nainen saattoi tietää hänen nimensä. Sitten tiukka tapakoulutus otti ohjat.

-Hyvää päivää Teille neiti,
Anna sanoi ja niiasi kauniisti. Nainen hänen edessään näytti ensin vähän hämmentyneeltä. Sitten hymy kirposi tämän huulille.

-Neiti Romanova, minun nimeni on Helene Lemeux. Olen Teidän tuleva valmentajanne. Tiedän, että olette juuri nyt kovin sekaisin ja kaikki on Teille uutta ja outoa, mutta tulen tekemään parhaani, jotta Te sopeudutte tähän maailmaan.

-Tämä paikka, johon kuljettajamme Teidät toi, on kauneussalonki. Ainakin päällisin puolin. Toimintaamme ajatellen se on kuitenkin mitä parhain salainen toimipiste, sillä tänne tuodaan ensimmäisenä kaikki tähän todellisuuteen astuneet henkilöt. Meillä on näitä paikkoja useissa eri kaupungeissa, mutta siitä tuonnempana. Yritän olla sekoittamatta Teitä liikaa. Joka tapauksessa: me saamme aina hälytyksen, kun joku astuu meidän keskellemme menneisyydestä. Tulevaisuudesta tänne ei voi saapua. Autonkuljettajamme lähtee välittömästi paikalle noutamaan saapunutta. Henkilö tuodaan tänne ja me avustamme hänen asettumisessaan tähän maailmaan. Me saamme aina myös tiedon siitä, kuka henkilö on tänne saapunut ja meillä on koko ajan ajantasainen tieto toisen todellisuuden nykyhetkestä.

-Olettekin jo huomanneet monia eroavaisuuksia siihen maailmaan, josta tulitte. Me olemme täällä huomattavasti edellä ja olemme itse asiassa jähmettyneet, enemmän tai vähemmän, tietylle hyvälle kehitysasteelle verrattuna siihen, minne asiat tulevat siinä toisessa todellisuudessa etenemään. Te ette tällä hetkellä varmasti ymmärrä puoliakaan siitä, mitä teille juuri parhaillaan kerron, mutta aika tulee korjaamaan useimmat puutteet. Tulette joka tapauksessa hetken kuluttua saamaan soveliaamman asustuksen, sillä vaikka vaatetuksenne on varsin viehättävä, se on valitettavan vanhanaikainen ja Teidät tullaan huomaamaan välittömästi, jos lähdettä täältä ulos noin pukeutuneena. Samoin teille osoitetaan asunto, jossa tulette asumaan ja jonka saatte omaksi. Se on varsin vaatimaton, mutta jos työskentelette ahkerasti, saatte ajan kanssa sisustettua sen mieleiseksenne.

-Kiitos paljon neiti... Lemeux... Tämä on niin kovin hämmentävää... Yritän ymmärtää... Mutta eihän minulla ole rahaa lainkaan.
Anna oli melkein itkuun purskahtamaisillaan.

-Ja Te puhuitte työskentelemisestä... Enhän minä osaa mitään. Miten minä... En voi mitenkään ottaa tätä kaikkea vastaan.
Annan ääni hiipui. Toivo ja avuttomuus kamppailivat hänen sisällään.

-Neiti Romanova, älkää huolehtiko. Emme me joudu vararikkoon, vaikka avustammekin tänne saapuneet alkuun. Tarpeen vaatiessa olemme valmiit avustamaan paljon pidemmällekin. Jotkut tarvitsevat apua enemmän kuin toiset,
neiti Lemeux rauhoitteli.

-Siksi toisekseen satun tietämään, että kyllä teillä on taito. Oikein hyvä taito vieläpä. Te osaatte maalata! Me avustamme teidät siinäkin alkuun. Käydään kaupungintalolla yhdessä täyttämässä yrittäjän paperit.
-Yrittäjän...?
-Selitän teille senkin myöhemmin tarkemmin, mutta kyllä, te voitte ansaita maalamalla rahaa. Älkää siis huolehtiko neiti Romanova. Istukaa hetkeksi alas odottamaan tuonne ikkunoiden viereen. Pyydän teidät kohta stylistipuolellemme. Järjestelemme vain muutamia asioita hieman. Tulitte vähän yllättäen ja monet virastoistamme ovat vielä kiinni. Saisiko teille olla jotain?
-E-ei, kiitos.

Anna istui alas ja oli oikeastaan äärettömän kiitollinen penkeistä, sillä heikotus uhkasi viedä häneltä jalat alta. Hän keskittyi tiiviisti tuijottamaan kaunista ruusukimppua pöydällä ja yritti järjestellä samalla mielessään kaikkea kuulemaansa. Päälimmäisenä oli kuitenkin ajatus:
-Ei kai täällä, jossa on jotain niin kaunista kuin tuo kimppu ruusuja, voi olla mitään pahaa?

Jännittynnenä Anna istui ja odotti. Tietotulva oli ollut niin valtava ja monta asiaa oli jo valunut ohi Annan korvien. Turtumus valtasi hänen jäsenensä ja hän huomasi silmiensä alkavan lupsua.
-Neiti Romanova, olisitteko ystävällinen ja seuraisitte nyt minua?
Anna hätkähti hereille horteestaan ja seurasi neiti Lemeuxia seinän taakse.

Anna asetettiin suuren peilin eteen ja ensimmäistä kertaa elämässään hän näki itsensä selvästi. Ja kokonaan. Hän ei osannut sanoa oliko kaunis tahi ei, eikä se suoraan sanoen ollut päälimmäisenä Annan mielessä tuolla hetkellä. Neiti Lemeux oli niin vaiti ja päästi pieniä hmm ja mm -äännähdyksiä, että se sai Annan hermot kiristymään vielä hieman lisää.

-Kääntykäähän hieman sivuttain peiliin nähden neiti Romanova. Hmm... Aivan. Olette hyvin hoikka, joten pukemisenne tulee olemaan helppoa.

-Noista järkyttävän pitkistä helmoista on kuitenkin päästävä. Olen suorastaan vakuuttunut, että tuo helma piilottaa alleen mitä täydellisimmät sääret.

Sääret?! Annan ajassa nainen ei ollut olemassa vyötäröstä alaspäin lainkaan ja nyt neiti Lemeux puhui Annan s-ä-ä-r-i-s-t-ä. Anna oli järkyttynyt. Hän oli kyllä huomannut neidin lyhyen helman ja sen alta vilkkuvat säädyttömät ruumiinosat, mutta että Anna paljastelisi itseään samalla tavalla? Pyhä Jumalan Äiti!

-Ei housuja,
Anna sai juuri ja juuri puristettua ulos huuliensa välistä, jotka olivat aivan jääkylmät, vaikka sisällä olikin lämmin.

-Hyvä on, ei housuja. Ja ilmeestänne sanoisin, että ei kovin paljastavaa hamettakaan. Niin.. hmm... ymmärrän. Pahoittelen, olin hieman ajattelematon, mutta tähän joudutte tottumaan täällä.
Neiti jatkoi tarkasteluaan ja ohjeisti Annaa kääntyilemään milloin mitenkin päin.
-Teillä on niin kovin kapoinen vyötärö, että siellä on varmaan korsetti vaatteidenne alla. Se tuo myös kauniisti esiin Teidän takamuksenne, neiti Romanova.

Takamus?! Uskalsiko tuo nainen oikeasti sanoa kyseisen sanan? Anna tunsi punastuvansa ja vältti aivan ehdottomasti katsomasta kyseistä ruumiinosaa, jota ei todellakaan siis ollut olemassa!

-Ja sitten hiukset...,
aloitti neiti Lemeux.
-Hiuksia ei leikata,
pääsi kauhistunut huudahdus Annalta. Neiti Lemeux alkoi hymyillä leveästi.
-Olin juurikin sanomassa, että hiuksiin teemme vain uuden kampauksen. Vähän... nykyaikaisemman. Näytän Teille kuinka voitte tehdä sen itsekin. Kas niin, aloitetaanpa sitten...

--------------------

Anna oli edelleen pyörällä päästään. Hirvittävän paljon vaatteiden sovituksia, omituisten meikeiksi kutsuttujen aineiden tupsuttelua, hiusten tupeeraamista: sana, jonka merkityksen Anna oli tämän päivän aikana oppinut ymmärtämään, sekä korujen valitsemista. Korut eivät onneksi olleet aitoja, mutta Romanovien perinteen mukaisesti helmet olivat olleet jokseenkin itsestään selvä valinta Annan koruiksi. Meikin, ja meikkausohjeiden, jälkeen Anna tunsi itsensä jopa... sieväksi.

Hän oli tosin hieman vaivaantunut hameen lyhyyden vuoksi, mutta pidempää ei sillä hetkellä valikoimista löytynyt. Siksi oli pitkän kädenväännön jälkeen päädytty pitkävartisiin saapikkaisiin. Ainakin ne peittivät.. no.. NE!

Anna tunsi neiti Lemeuxin katseen selässään odottaessaan kuljettajan saapumista. Tuuli tuntui vilpoiselta ohuen paidan läpi. Neiti Lemeux oli rohkaissut Annaa ja sanonut, että hän kävisi ensi alkuun joka päivä Annan luona auttamassa, selittämässä ja kertomassa erinäisiäkin asioita. Nyt hän antaisi kuitenkin Annan hetken aikaa hengähtää ja levätä. Neiti Lemeux lupasi tulla heti aamusta käymään.

Tällä kertaa Annaa ei enää pelottanut olla automobiilin kyydissä. Hän tiesi nyt, että mies oli täällä auttamassa Annaa.

Tavallaan mies oli... vetoavakin. Pieni kalju takaraivolla.. Anna repi itsensä irti näistä ajatuksista. Oli täysin, aivan täysin sopimatonta ajatella vastakkaista sukupuolta tuolla tavalla! Kauheinta tässä olisi se, Anna äkkiä havahtui, ettei hänellä ollut huoltajaa! Kukaan ei päättäisi kenen kanssa Annan on lupa mennä naimisiin! Tai ehkä se olisikin neiti Lemeux? Hänen täytyisi aivan ehdottomasti muistaa kysyä asiaa heti huomenna.

Anna päätti lopettaa ajattelemisen ja keksittyä nauttimaan näistä kuvankauniista maisemista. Sunlit Tides. Anna maisteli kaupungin nimeä. Tietyllä tavalla oli turvallinen jatkumo, että tämäkin paikka oli saari.

Auto ajoi hyvän aikaa ja Anna oli jo torkahtaa takapenkille, kun vauhti äkkiä hiljeni ja lopulta pysähtyi. Ison tontin takakulmassa oli pieni, vaaleanpunainen talo. Vaatimaton? Annan mittapuulla tämä näytti suorastaan palatsilta! Tai ainakin kartanolta!

Jännittyneenä Anna käveli portista sisään. Piha oli hyvin autio, mutta siisti kylläkin.

Talon ovi oli lasia. Se oli ensimmäinen täysin häkellyttävä toteamus. Tapetit olivat ensimmäisessä huoneessa naisellisen ruusuiset. Anna seisoi hämmästelemässä pientä keittiötä. Miten ihmeessä tuota hellaa käytettäisiin?

Keittiön lisäksi huoneessa ei ollut muuta kuin suuret ikkunat, vaaleanpunainen sohva sekä... maalausteline! Annan sormet nytkähtivät odottavasti.

Huoneesta johti lasiovet, taas lasiovet!, seuraavaan huoneeseen.

Täälläkin oli ruusutapetit, kaksi isoa ikkunaa sekä suurin vuode, jonka Anna eläessään oli nähnyt! Jaa että tämäkö vaatimatonta?! Anna ei edes osannut kuvitella, mikä olisi enemmän kuin tämä.

Huoneesta johti jälleen yksi ovi eteenpäin ja sen oven takaa löytyi, mitä ilmeisimmin, sisävessa. Tämä oli yksi niistä asioista, joista neiti Lemeux oli Annalle maininnut. Hän ehtisi hetken päästä perehtyä tähän lisää.

Annan huomion veti kuitenkin puoleensa amme sekä sen sijainti ison ikkunan edessä ja siitä näkyvä maisema. Meri! Heti muutaman askeleen päässä Annan kotoa oli meri!

Anna kääntyi ympäri ja asteli pesemään käsiään. Sisään tuleva vesi... ah, ja se oli lämmintä! Kädet oli pakko pestä ihan muutamaan kertaan ja vain siksi, että se oli mahdollista. Olihan heillä ollut Tatjanan kanssakin sisään tuleva vesi, kylmä vesi, ja kuuma oli pitänyt lämmittää puuhellalla. Tatjana... Annaa ravisteli suunnaton suru hänen muistaessaa äkkiä Tatjanan.

-Täällä minä nyt olen Tatjana. Siellä, jonne sinä minut lähetit.
Anna katsoi peilikuvaansa ja näki silmiensä syvän, surullisen katseen. Sitten hän äkkiä muisti maalaustelineen. Se sai Annan rientämään puolijuoksua ensimmäiseen huoneeseen.

Annan murheet asettuivat taka-alalle kun hän sai sudin käteensä.

--------------------

Viikot kuluivat ja Anna alkoi asettua taloksi. Neiti Lemeux oli nykyään Annalle Helene ja Helenelle hän oli tuttavallisesti Anna. Helene oli käynyt uskollisesti auttamassa Annaa elämän alkuun, selittänyt paljonkin kaikenlaisia asioita, opettanut Annalle kännykän ( mikä omituinen sana! ) käyttöä. Oli käyty läpi hellan toiminnat, kirjasto ja siellä lukeminen ( huikeaa, että kirjoja sai lukea ihan ilmaiseksi! ). Oli opeteltu tilaamaan taksi. Autokouluun Anna ei oikein uskaltautunut eikä hänellä totta puhuen olisi autoon ollut varaakaan.
Anna siis alkoi kotiutua ja perusti sen kunniaksi omaan pikku taloonsa hyötypuutarhan.

Anna oli ensi alkuun saanut käyttövaroja ja niiden turvin hän kävi kaupasta, ei torilta!, ostamassa ruokatarvikkeita kokkauksiinsa.

Herkkusienirisotto oli Annan lempiruokaa ja siitä nousi huumaava tuoksu kokatessa.

Istahtaessaan sohvalle syömään Anna pohti uutta elämäänsä ja totesi sen hyväksi. Hänellä oli ystävä, oma koti, oma puutarha sekä ammatti, joka ennen pitkää toisi Annalle tuloja. Ihan omia tuloja. Olihan Annalla korsettiin ommeltuna Romanovien kivet, ja korsetti tietenkin tiukasti yllään, mutta niitä kiviä Anna ei koskaan maksuna käyttäisi.

Helene oli monta kertaa sanonut, että Annan pitäisi ostaa ruokapöytä, edes pieni sellainen ja vaikka vain yksi tuoli, sillä Annan elämä oli kuulemma askeettista. Anna hymähti itsekseen. Helene ei tiennyt askeettisuudesta yhtään mitään. Siksi toisekseen, rahaa oli niin vähän ja pelko sen loppumisesta oli Annalle todellinen, jokapäiväinen pelko, joten hän mieluummin pärjäsi näin.

Toisinaan, käydessään illalla yksin nukkumaan, Annan valtasi kaipaus... johonkin. Toiseen ihmiseen. Kumppaniin. Mieheen.

Anna oli kuitenkin aika ujo tutustumaan kehenkään, tai ainakaan miehiin. Kaiken lisäksi Helene oli kertonut, että Annalla ei ole täällä huoltajaa, että Annan tulisi valita miehensä itse, ja se pelotti Annaa ehkä enemmän kuin mikään muu. Mistä hän tietäisi mikä mies olisi hyvä valinta?

Joka ilta Anna muisti rukoilla ja hän katseli ikkunastaan taivaalla kimmeltäviä tähtiä. Jossakin niiden takana oli se todellisuus, josta Anna tuli, ja Tatjana, sekä sukulaiset, joiden Anna tiesi nyt varmuudella kuolleen Jekaterinburgissa. Helene oli vahvistanut asian hänelle eikä Annalla ollut siitä epäilystäkään enää. Ei hän tosin osannut heitä oikein surrakaan, ihmisiä, joita ei ollut koskaan nähnyt. Silti he olivat Annan suku, Annan veri, ja jonain päivänä hänen sukunsa tulisi astua takaisin ja ottaa sille oikeutetusti kuuluva paikkansa.

--------------------

Anna oli hätkähtänyt hereille kuulemaansa meteliin. Murtovaras! Anna ehti nähdä hänet, ennen kuin varas juoksi karkuun.

Annan hälyttämänä paikalle saapui poliisi, eikä Anna osannut edes hävetä vähäistä asustustaan. Niin sekaisin hän tilanteesta oli. Poliisi taas joutui pahemman kerran häkellyksiin. Hänen edessään seisoi kenties kaunein nainen, jonka hän koskaan oli nähnyt tai tulisi näkemään. Tämä nainen suorastaan hohti eteeristä kauneutta ja mies tunsi suunsa kuivuvan.

-Olen pahoillani, neiti Romanova, mutta varas ehti poistua ennen saapumistani. Ehdittekö nähdä häntä lainkaan? Osaatteko kertoa tuntomerkkejä?
Nainen näytti katsovan poliisia aivan yhtä häkeltyneenä kuin hän juuri katseli naista. Poliisin sanat vaimenivat.

Anna tarkasteli poliisimiestä tarkasti. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenelläkään yhtä tummaa ihoa. Anna ei edes tajunnut nojautuvansa eteenpäin, ei ennen kuin hänen kätensä alkoi nousta ja poliisi kavahti taaemmas.

-Neiti,
poliisin ääni läjähti kuin ruoska,
-Mitä te oikein teette?
-A-anteeksi,
Anna sopersi ja astui taaksepäin. Häntä hävetti ihan järjettömän paljon. Mitä ihmettä hän oli oikein ollut tekemässä? Ja lähes alastomana? Annan posket loimottivat häpeästä poliisin viimein poistuessa.

Kohtaaminen sai kuitenkin jonkin syvemmän kaipuun nousemaan lähemmäs pintaa ja sen Anna maalasi seuraavaan tauluunsa.

Kuukausia myöhemmin Anna aloitti aamunsa tapansa mukaan kylvyllä.

Hän istui pitkän aikaa vain pohtien tulevaa päiväänsä. Ja haaveili... Anna halusi rakastua. Hän halusi rakastua niin epätoivoisesti, että se pusersi hänen sieluaan! Ja Anna halusi perheen. Lapsen. Kaikki se vain tuntui niin saavuttamattomalta.

-Äsh, turha sitä on tässä istua haaveksimassa. Aika hoitaa tämä kylpy ennen kuin vesi on jääkylmää,
Anna patisti itseään ääneen mutisten.

Kun hän nousi ylös, veri kohahti äkkiä hänen suonissaan. Jotain tapahtuu. Jotain tapahtuu pian. Annalla oli asiasta äkkiä varmuus. Hetken päästä soi ovikello.