Anna Romanova

Portti narahtaa kivuliaasti ja vanhoilla, ruohottuneilla pihakivillä napsahtelee kuluneet nahkaiset saapikkaat. Kuuluu syvä huokaus ja perään:

-Pyhä Jumalan äiti...

Tatjana Aleksandrovna, aatelispiireistä alunperin, mutta nyt pukeutuneena köyhäksi muoriksi, tuntee vuosien väsymyksen painavan harteillaan. Pitkä matka vankkureilla Venäjältä ulos, sen jälkeen juna, taas vankkurit, taas juna... Matka on ollut pitkä ja järjenvastaisesti Tatjana on toivonut perillä odottavan palatsin. Siihen hän on tottunut. Palvelijoihin, ei itse palvelemaan. Paitsi korkeampiaan, kuten tsaaritarta, ja senpä vuoksi Tatjana on nyt tässä tilanteessa, seisoo ikivanhan ravistuneen mökin pihamaalla, sylissään Romanovien viimeinen jälkeläinen: Anna.

Anna Romanova. Matka on ollut pitkä ja sinä aikana Anna on kasvanut vauvasta taaperoksi. Lapsi kitisee ja on väsynyt.



-Voi Anjushka, jaksa vielä vähän aikaa. Tatjanakin on väsynyt. Nyt ollaan kuitenkin perillä. Koti. Anja, sano koti,
Tatjana halaa Annaa ja maanittelee tyttöä puhumaan.

-Koti,
Anna kuiskaa ja Tatjanan lävitse käy syvä väristys. Sanassa on jotain todella maagista.
-Kyllä Anna, koti.
Tatjana pakottaa väsymyksen kyyneleet takaisin ja astuu lapsi sylissään vihdoin mökin ovesta sisään.

Uusi toivottomuuden aalto valahtaa Tatjanaan ja hän miettii, kuin monta samanlaista mahtaa vielä kestää. Tämän matkan aikana Tatjanasta on todella tullut vanhus. Hän on kuitenkin pyhästi luvannut tsaariparille pitää heidän pienokaisestaan huolta, palauttaa tämän viimein kotiin, kun se on turvallista, mutta uutiset eivät ole olleet rohkaisevia. Kaikenlaisia on matkalaisten kulkiessa huhuttu ja koko ajan on voimistuneet puheet, että tsaari Nikolai, hänen vaimonsa Alexandra sekä kaikki viisi lasta olisi tapettu Jekateringburgissa. Tatjana haluaa uskoa sen olevan vain huhua, mutta sisimmässään hän pelkää sen olevan totta. Ja koska aatelisilla ei ole asiat Venäjällä hyvin, on Tatjana kiitollinen siitä, että hän on matkustanut Ranskaan, pitkän ja lähes toivottoman matkan, päätyen lopulta tälle nimettömälle saarelle Ranskan rannikolle.



Ajuri on apureineen kantanut Tatjanan ja Annan vaatimattoman arkun sisälle taloon. Siinä on säälittävän vähän jäljellä kaikesta siitä rikkaudesta, jonka keskellä Tatjana on tottunut elämään. Hänellä on tämä yksi vaateparsi, sillä hänhän on nyt köyhä. Tatjana tietää, että hän voisi mennä mikä päivä tahansa Pariisiin, etsiä käsiinsä tutut ja ystävät, saada arvoisensa aseman ja palatsin, mutta... se ei olisi Annan etu. Tatjana huokaa jälleen syvään.



-Katso Anna, sinulle on ihan oma sänky.
Hän yrittää olla positiivinen, vaikka kaikki tämä köyhyys ja harmaus rasittaa häntä suunnattomasti.



-Meillä on pieni keittiökin Anjushka.




-Ja amme sisällä!
Nyt Tatjana voihkaisee kaipaavasti. Kylpy! Kaiken matkustamisen jäljiltä hän kaipaa sitä enemmän kuin mitään muuta. Anna alkaa kuitenkin kitistä väsymystään.

-Istutaan hetkeksi tähän Anna,
Tatjana sanoo ja potkaisee keinun liikkeelle. Annan kitinä muuttuu yhä uneliaammaksi.

Hetken päästä taapero tuhisee Tatjanan olkapäätä vasten. Vanhus haluaisi sulkea itsekin silmänsä, mutta vielä on liikaa tekemistä. Hänen on tutkittava tontti.

Niin Tatjana laskee Annan lastensänkyyn eikä tyttö edes herää.

Tatjana kävelee raskain jaloin talon taakse. Siellä on pinottuna polttopuut ja Anna näkee ulkohuussin. Pikainen vilkaisu kertoo sen olevan onneksi siisti. Kukkien keskeltä johtaa luukku alas kellariin. Sieltä Tatjana löytää viininpuristimen. Hyvä, hän tuumii. Heidän varansa ovat vähäiset ja Tatjana ei haluaisi kuluttaa säästöjä ylenmäärin. Tekemällä viiniä Tatjana voi kenties rahoittaa heidän vaatimattomat kulunsa.

Sitten Tatjanan väsyneeseen mieleen välähtää kuva etupihalta. Puutarha!

Ripeästi Tatjana astelee, lähes virkistyneenä, puutarhaan ja alkaa hoitaa sitä. Puuhastellessaan Tatjana hyräilee vanhoja venäläisiä lauluja. Tästä tulee heidän pelastuksensa. Toivo viriää Tatjanan väsyneeseen mieleen.

Sota-aikana nainen opetteli hyötypuutarhan hoidon ja hoiti samalla mehiläisiäkin. Sen vuoksi hän onkin suunnattoman ilahtunut löytäessään pihasta myös mehiläispesän. Tyytyväisenä Tatjana uppoaa arkisiin askareisiin.

Kaiken puuhastelun jälkeen Tatjana vihdoin pääsee kauan kaipaamaansa kylpyyn. Hän nauttii hyvän tovin.



Kylpy loppuu viimein Annan vaativiin äännähdyksiin. Tyttö on hereillä. Anna ei vielä puhu juuri mitään, vasta muutamia sanoja, mutta osaa kyllä ilmaista tarpeensa.



-Anja, Anjushka, Tatjanan oma pieni murunen. Huomenta. Käypä hetkeksi leikkimään, niin Tatjana valmistaa meille oikein maittavan aterian.

Tatjana laskee Annan lattialle ja kiiruhtaa keittiöön puuhastelemaan heidän ruokaansa.

Annan kitinä vaikenee hänen löytäessään lelun, jonka eteen Tatjana tytön laski.

Tästä alkaa loputon arki. Tatjana hoitaa puutarhaa ja tekee viiniä Annan nukkuessa.

Tytön leikkiessä Tatjana istuu keinutuolissa ja lukee ikivanhaa kirjaa, jonka keisarinna Alexandra työnsi hänen takkinsa sisään tytön mukana. Kirjan Alexandra kuiskasi saaneensa aikoinaan Rasputinilta. Teksti on vaikeaa, mutta mitä pidemmälle Tatjana lukee, sen paremmin hän alkaa ymmärtää ja oivallus täyttää lopulta hänen mielensä. Kyse on loitsukirjasta. Tämän avulla Tatjana voi kenties auttaa Annaa tulevaisuudessa.

--------------------

Vuodet kuluvat ja Anna kasvaa lapseksi. Tatjana saa toisinaan harvinaisen sanomalehden käsiinsä. Ikinä se ei tosin ole tuore, sillä siihen ei heidän köyhällä taloudellaan ole varaa. Senpä vuoksi Tatjana nytkin lukee jo muutaman kuukauden takaista lehteä.

Lehden sisäsivuille päästyään Tatjana yhtäkkiä jähmettyy ja lakkaa hetkeksi hengittämästä. Anastasia! Lehdessä on Annan sisaren, Anastasian, kuva!






Teksti kertoo, että keisariperhe on mitä todennäköisimmin surmattu aikoja sitten Jekaterinburgissa, mutta mitään varmoja vahvistuksia ei ole saatu. Huhutaan kuitenkin vahvasti, että Anastasia olisi kateissa. Tatjanan koko keho muuttuu jääkylmäksi ja hän tuntee päänahkaansa pistelevän. Hän ymmärtää saman tien. Ei, ei Anastasia tai kukaan muukaan ole päässyt pakoon. Ei kukaan muu kuin Anna ja kommunistit tietävät tämän. Tatjana on asiasta täysin varma. Kommunistit ovat itse laskeneet juorun liikkeelle, sillä sen johdosta he voivat tehdä vaivihkaisia tutkimuksia löytääkseen Romanovien viimeisen perillisen.

Tatjana istuu pitkän aikaa pöydän ääressä, muistellen ja pohtien. Mies, joka teki heidän paperinsa, sai Tatjanalta lahjaksi aitoa venäläistä sienipiirasta. Papereiden mukaan Tatjana Alexandrovna on Theresé Guillard ja Anna on hänen tyttärentyttärensä Anna Guillard. Tatjana on melko varma, että mies ei ole enää elossa, sillä hän itse seisoi vieressä katselemassa, kuinka mies nautti koko piirakan ja vaipui lopulta maahan naama mustuneena. Tatjana ei mielellään tappanut ketään, mutta hän teki sen mikä oli pakko.
Tatjana huokaisee jälleen syvään. Pakko mikä pakko. Asiaa ei voi enää lykätä. On tullut aika kertoa Annalle menneisyydestä.

-Anna, kultaseni, minulla on sinulle tärkeää asiaa.
Tatjana olisi toivonut voivansa lykätä tätä hetkeä vielä vuosia eteenpäin, mutta se on mahdotonta. Tyttö on pidettävä turvassa.

-Niin isoäiti,
Anna sanoo kuuliaisesti.

Raskaasti huokaisten Tatjana istahtaa keinutuoliin.
-Anna... Minä en ole sinun isoäitisi.
Hän näkee tytön hartioiden jähmettyvän.
-On niin paljon, mitä minun tulee sinulle kertoa. Odotahan, otan kirjan esille.

Tatjana istuu uudestaan keinutuoliin, nyt kirjan kanssa.
-Anja, meillä on ihan toisenlainen menneisyys kuin kenelläkään muulla tällä saarella. Sinun nimesi ei ole Anna Guillard enkä minä ole Theresé Guillard. Tämä kirja on sinun sukusi tarina.

Mitä pidemmälle tarinassaan Tatjana etenee, sen surullisemmaksi Anna muuttuu.
-Minä olen siis orpo...
Tytön kuiskaus on lohduton ja Tatjana toivoo, että hän voisi ottaa tämän kivun pois.
-Olen pahoillani kultaseni.
Hetken aikaa he molemmat ovat hiljaa.
-Anjushka, käypä vuoteeseen ja minä jatkan kertomista.

Kuuliaisesti Anna nousee vuoteeseen.

Vähän ennen kuin painaa päänsä tyynyyn Anna kysyy:
-Saanko minä silti kutsua sinua edelleen mummiksi?
Tatjana tuntee niin syvän surun vihlovan sisintään, että se melkein romahduttaa hänet.
-Tietenkin kultaseni.

Tatjana jatkaa lukemista aina siihen hetkeen saakka, kunnes kuulee Annan tasaisesta hengityksestä tytön viimein nukahtaneen. Vasta silloin hän laskee kirjan polvilleen.

Vielä pitkän aikaa sen jälkeen Tatjana istuu paikoillaan, tulta tuijottaen. Miettien.

Paljastusten jälkeen Annasta tulee vaitonainen lapsi. Hän tekee edelleenkin kaiken mikä pitääkin tehdä ja opetettu on.

Silti Annassa asuu syvä surumielisyys, jota Tatjana ei onnistu pyyhkimään pois.

Vaitonaisina he syövät aamupalansa. Tänä kyseisenä aamuna Anna kuitenkin äkkiä alkaa puhua.

-Miksi minä en saanut jäädä perheeni luokse,
hän kysyy.

-Miksi minä jäin eloon kun he eivät?

-Anna, tämä oli sinun vanhempiesi tahto. Minä en sitä kyseenalaistanut eikä pitäisi sinunkaan,
Tatjana opastaa. Anna ei vastaa tähän mitään vaan painaa kuuliaisesti päänsä alas ja syö.

Jälkeenpäin tyttö tiskaa astiat ennen kouluun lähtöä. Tatjana tarkkailee vierestä tiskaamisen sujumista.

Anna on niin pienen oloinen astuessaa pihaportista ulos. Pieni ja surullinen.

Tatjanan sydän on särkyä. Hän päättää tuhlata osan heidän säästöistää, sillä hän ei enää kestä katsella Annan surua.

Kun Anna tulee koulusta ja Tatjana löytää hänet keittiöstä nyyhkimästä, hän tarttuu tyttöä olkapäästä.
-Anja, kultaseni, minulla on sinulle yllätys. Etkö huomannut? Ostin sinulle maalaustelineen ja värit.

Annan katse nousee hämmästyneenä Tatjanan kasvoihin.
-Maalaustelineen? Ostitko? Minulle?
Tatjana tuntee kyynelten puristavan heti luomien takana, sillä Annan ääneen on palannut onni.

Nopeasti Anna kipaisee varmistamaan.
-Oih...
-Ja nyt tekemään nopeasti läksyt tyttö,
patistaa Tatjana tiukasti, vaikka ilo pursuileekin hänen komentavan äänensä takaa.
-Heti mummi,
Anna hihkaisee.

Niin Anna siitä lähtien tekee läksynsä pikavauhtia, sillä sen jälkeen hänellä on lupa maalata siihen asti, kunnes syödään iltanen ja mennään nukkumaan.

Vuodet kuluvat nopeasti, aivan liian nopeasti, ja seuraava tragedia on jo kulman takana odottamassa.

--------------------

Tatjana korjaa viinintekokoneen osaa, kun jostain lentää kipinä hänen vaatteisiinsa ja Tatjana leimahtaa tuleen äkkiarvaamatta.

Mitään ei ole tehtävissä. Murtunut Anna kerää Tatjanan tuhkat laatikkoon ja itkee lohduttomasti.

Hän on liian pieni haudatakseen Tatjanan, liian pieni asuakseen yksin. Liian pieni ollakseen orpo. Hänellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Tatjana opetti Annan ennen kaikkea selviytymään, joten niin Anna pyyhkii kyyneleensä.

Hän kiipeää vuoteeseen ja päättää, että pohtii tilannettaan vasta huomenna.

--------------------

Kuluu pari vuotta ja Anna kasvaa teiniksi. Hän on salannut kaikilta Tatjanan kuoleman.

Aikaisin aamulla Anna hoitaa puutarhan ja hän käy myymässä saamansa tuotteet torilla. Kaikki ajattelevat, että Anna on suloinen ja kiltti tyttö, kun hoitaa asiat vanhan isoäitinsä puolesta. Muut saaren vanhemmat mainitsevat Annan esimerkkinä kuuliaisesta lapsesta omille lapsilleen ja tahtomattaan Anna on saanut päänsä päälle sädekehän.

Anna opiskelee koulussa...

... ja lukee menneisyydestään.

Maalatessa Tatjana tulee sitten kerran Annan luokse.

-Anna,
Tatjana kuiskaa.
-Älä käänny katsomaan. En ole kaunis näky. Pelästyisit vain. Mutta Anna, kuuntele. Sinä päivänä, kun sinusta tulee täysi-ikäinen, aukeaa kellarissa portti toiseen maailmaan. Minä olen järjestänyt sen sinulle. Anna. Pelastaudu. Maailma on kulkemassa kohti tuhoaan ja kommunistit marssivat pian Ranskankin maaperällä. Minä olen nähnyt. He tulevat etsimään sinua. Siksi sinun Anna täytyy lähteä.
-Minne,
kuiskaa Anna kauhuissaan.

-Se kyseinen paikka on tämän maailman rinnakkaistodellisuus. Ei, älä yritä ymmärtää sitä. Se on hyvä paikka, turvallinen. Siellä ei ole kommunisteja. Monet täältä ovat paenneet sinne aikojen saatossa. He tietävät siellä meidän maailmastamme ja heillä on keinot seurata tämän maailman tapahtumia. Kun sinusta on viides sukupolvi saavuttanut aikuisuuden, avautuu portti uudestaan, nyt tänne päin. Silloin sinun sukusi on mahdollista palata tänne ja ottaa sille kuuluva paikka ja arvo. Ja Anna. Tuossa arkussa on kätkettynä kiviä. Jalokiviä. Ota ne, ompele vaatteisiisi ja kanna mukanasi. Jonain päivänä, kun sinulla on tarpeeksi rahaa, tee niistä koru. Ne ovat viimeiset Romanovien kivistä. Hyvästi Anna.
-Tatjana...?
Anna kääntyy, mutta huone on jo tyhjä. Tatjana on poissa.

Siitä eteenpäin Anna seuraa tiiviisti maailman tapahtumia. Hän etsii kaikki mahdolliset sanomalehdet käsiinsä.

Anna näkee merkit ilmassa, nyt kun Tatjana on siitä kertonut. Saksassa levottomuus nousee. Siellä on jonkinlainen outo puolue päässyt vallankahvaan ja sen johtaja, Hitler, herättää Annassa suunnatonta levottomuutta.

Tämän levottomuuden Anna purkaa maalauksiinsa.

Hän on kehittynyt hurjasti ja taiteellisuus suorastaan pursuaa hänestä.

Maalauksissa on loistavat ja syvät värit nykyisin ja ne kuvastavat sekä Annan sisintä että tämän maailman tilaa. Annaa pelottaa.

--------------------

Sitten koittaa se päivä, jolloin Annasta tulee aikuinen. Hän kaivaa arkusta esiin sinne säilytetyt kankaat ja ompelee siistein pienin pistoin itselleen uudet, kauniit vaatteet. Samalla hän ompelee korsettinsa suojiin Romanovien kivet.

Annan orastava kauneus on viimein puhjennut kukkaansa. Anna tosin ei sitä itse tiedä. Hänellä ei ole peiliä ja heijastus ikkunoista ei ole kummoinen. Kauneus on Annalle muutenkin mitätön asia. Sillä ei ole arvoa, sitä ei voi myydä. Anna ei tiedä onko sillä edes mitään merkitystä siellä, minne hän on matkalla.

Viimeisen kerran Anna istuu keinutuoliin. Tuli on takasta sammunut.

Anna muistelee lapsuuttaan, vuosiaan tässä mökissä. Tatjanaa. Hän tuntee, kun portti aukeaa kellariin. On aika.

-Voi Tatjana! Sinun hautasi on niin karu! En haluaisi jättää sinua tänne. En haluaisi lähteä. En tiedä minne olen menossa ja minua pelottaa.

Anna pyyhkii lohduttomuuden kyyneleensä.

Häntä huimaa, sillä jännitykseltään hän ei ole kyennyt syömään.

Sitten hänet valtaa lähes ylimaallinen rauha. On aika Anna, hän kuulee tuulessa Tatjanan hellän äänen kuiskivan. On aika.

Portti. Siinä se on.

Hermostus valtaa Annan uudestaan ja hän nykii hihojaan.

Viimein hän nostaa katseensa ja katsoo itse porttia.

Ei kai se tästä miksikään muutu, hän pohtii itsekseen. Aikaa ei ole loputtomiin.

Tietämättä mistä tietää, Anna painelee nappeja epämääräisessä järjestyksessä, jotenkin tietäen miten ne tulee painella.

Portin ovet avautuvat ja Anna näkee... oih! Hymy kohoaa hänen huulilleen.

Valon takana loistaa tulevaisuus ja sitä kohti Anna astuu.

Ovet sulkeutuvat ja koko todellisuus värisee...

... muuttuu valkeaksi valoksi. Leimahdus.

Kellari humisee yllättävän tyhjyyden kourissa ja pikkuhiljaa pöly laskeutuu takaisin paikoilleen.