2. Anna ja Anton

Kiitos jälleen kaikille kommentoineille.Tilastotietojen mukaan tarinaa on seurattu ihan kivasti, joten kiitos myös hiljaisille lukijoille =)

Tässä osassa jälleen yksi poikkeus virallisen legacyn sääntöihin. Tarinaan saapuva uusi henkilö on itse tehty, tosin sillä ei ole pelattu, vaan sim on sijoitettu varoilleen riittävään asuntoon. Tältä osin poikkeukset sitten taitavatkin olla siinä =)

Tätä tarinaa ei tulla kertomaan myöskään yksinomaan perijän tai suvun näkökulmasta, kuten pieni välähdys edellisessä osassa antoi kenties jo ymmärtääkin ( vrt. poliisin reaktiot Annaan ). Kerronta on myös tarkoitus pitää avoimena, toisin kuin O'Connorissa, jossa salaisuudet paljastuivat pikkuhiljaa.

Tässä osassa on 82 kuvaa.

--------------------

Anton Collier. Sunlit Tidesin oma pieni rattopoika. Jo alakoulussa Anton oli hurmannut tyttöjä oikealta ja vasemmalta. Muiden poikien keskittyessä mutaisiin sotaleikkeihin oli Anton viipyillyt tyttöjen kanssa latojen, kukkapensaiden ja muiden näköesteiden suojissa, tutkimassa tyttöjen ja poikien fyysisiä eroja. Ei tainnut olla koko kaupungissa sellaista naista, jota Anton ei olisi kaatanut. Sen vuoksi hän nyt oli tässä, Annan portilla, sillä tätä mysteerinaista ei ollut näkynyt baareissa, joissa Anton tapasi iltansa viettää.
Ei, Anton ei ollut tyhmä, päinvastoin oikeastaan. Hän oli suorastaan nero, mutta jotenkin omien kykyjen valjastaminen ei ollut vielä tähän päivään mennessä noussut Antonin prioriteettilistalla kovin korkealle. Uhkapeleillä tienasi ihan kivasti ja vanhempien perintö, levätköön heidän sielunsa rauhassa, oli riittänyt rahoittamaan Antonin makean elämän toistaiseksi.
Antonilla oli kuitenkin yksi tarve ylitse muiden: saada jokainen nainen, joka vastaan vain käveli. Niinpä hän nyt tuli sitten itse tutustumaan Annaan, vaikka tämä olikin kaikkien hänen periaatteidensa vastaista.

 

Pienen, vaaleanpunaisen talon oven tuli avaamaan häkellyttävän kaunis nuori nainen. Anton tunsi oudon värähdyksen kiirivän lävitseen katsoessaan noihin lämpimän ruskeisiin silmiin. Miten epätavallinen väritys, hän pohti. Vaaleat hiukset ja ruskeat silmät. Naisen suu oli leveä, antelias, ja tuntui taipuvan hymyyn hereästi.

-Hyvää päivää herra,

nainen sanoi ja niiasi kohteliaasti. Anton häkeltyi entistä enemmän. Hän oli tottunut siihen, että naiset olivat pukeutuneet kuin.. no.. helpot naiset, ja käyttäytyivätkin sen mukaisesti. Anna oli kaikkea sitä, mitä Antonin naiset eivät koskaan olleet.

-Hyvää päivää neiti Romanova. Meillä täällä Sunlit Tidesissa on tapana tutustua naapureihin, ja me olemme melkein rajanaapureita ( ihan vähäinen valhe, mutta isompiakin Anton oli kertonut ), joten päätin viimein tulla esittelemään itseni. Olen Anton Collier.

-Tulisitteko ystävällisesti sisälle, niin voin tarjota virvokkeita,

Anna kysyi rauhallisella äänellä. Ei pätkääkään viettelyä. Äkkiä Anton tunsi olevansa kaltevalla pohjalla. Kaikki oli jotenkin... väärin.



Anna kääntyi astuakseen sisälle:

-Olkaa niin hyvä, herra Collier.



Naisen kaula oli jotenkin niin kapoinen, iho kalpea, kuulas. Anton oivalsi yhdessä välähdyksessä, että tämä nainen oli todellakin jotain sellaista, jota hän ei ollut koskaan kohdannut. Tyylikäs. Arvokas. Ehkä olisikin hyvä kääntyä kantapäillään ja vain poistua? Jostain syystä kaikki Antonin hermot huusivat käskyä lähteä.

Antonin keltaiset leijonansilmät olivat kuitenkin jo kiinnittyneet saaliiseensa ja metsästysvaisto työnsi altaan pois kaiken muun. Minun. Anton hätkähti päähänsä välähtävää ajatusta.



-Neiti Romanova, te olette aivan äärimmäisen hurmaavan näköinen,

Anton sanoi matalalla ja pehmeällä äänellä. Annan silmät muuttuivat empiviksi, pehmeiksi.

-Minä... tuota... kiitos,

änkytti nainen.

 



-Älkää nyt vain väittäkö, että kukaan ei ole koskaan aikaisemmin kertonut teidän olevan kaunis,

Anton jatkoi säälimättömästi.



-Herra Collier, te käyttäydytte kovin... oudosti,

Anna sanoi äkkiä viileästi ja otti askeleen taaksepäin. Tämä sai Antonin pasmat sekoamaan aivan täysin.



-Pyydän anteeksi, neiti Romanova, vilpittömästi anteeksi, mutta teidän kauneutenne todellakin sokaisee minut ja saa käyttäytymään lähes... sopimattomasti.

Oliko Anton koskaan joutunut pyytämään keneltäkään naiselta anteeksi flirttailuaan? Oliko?



-Annattehan anteeksi, neiti Romanova?

Anton katsoi syvälle Annan silmiin, heittäen parhaimman hurmausvaihteensa päälle. Anna suli, Anton huomasi riemuiten, suli kuin jää kevään koittaessa.



Yllättäen Anna kumartui lähemmäs Antonia, kuiskaamaan.

-Voitte kutsua minua Annaksi.



Naisen hengitys tuntui Antonin iholla ja se värisytti häntä. Jossakin syvällä sisällään Anton tunsi käsittämättömän yhteyden Annan kanssa. Minun. Ajatus välähti jälleen Antonin päässä ja sekoitti hetkeksi miehen täysin. Hän ei ollut koskaan omistanut ketään, tai halunnutkaan omistaa, eikä kukaan koskaan todellakaan omistaisi häntä.



 



 

-Ja minä olen Anton,

hän vastasi lopulta.



Mies häkeltyi ihan täysin, kun Anna yllättäen kosketti hänen kättään. Koko maailma tuntui sumenevan hetkeksi ja Antonin oli vaikea hengittää.

-Anna, te sekoitatte minun pääni,

Anton mutisi.

He viettivät koko päivän keskustellen niitä näitä, flirttaillen, ja Anton tunsi kietoutuvansa yhä syvemmälle jonnekin, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt.



Päivän päätteeksi, syötyään hyvin ensin Annan valmistaman aterian, talossa jossa ei ollut edes ruokapöytää, ja juotuaan Annan keittämää teetä, pariskunta istahti alas lempeään ulkoilmaan, katselemaan tähtiä. Anton tunsi Annan läheisyyden kiihdyttävänä ja hänen oli äärimmäisen vaikeaa hillitä itseään. Anna oli viaton, sen Antonkin jo ymmärsi, ja jostain syystä se sai Antonin haluamaan Annaa vain enemmän.

-Ne ovat niin kauniita. Niin kylmiä. Ja niin kaukana,

Anna mutisi.

-Ne ovat myös täysin erilaisia...

Annan ääni hiipui äkkiä.

-Erilaisia kuin mitkä,

Anton kysyi häkeltyneenä, mutta Anna ei vastannut.



Nainen vetäytyi äkkiä kuoreensa ja vain vaikeni miehen rinnalla.

-Tiedättekö Anna, tekin olette kovin kaunis, kaukana, mutta ette kuitenkaan kylmä,

Anton äkkiä supatti Annan korvaan, saadakseen hiljaisuuden loppumaan.

Tämä sai Annan hihittämään ensimmäisen kerran koko päivän aikana ja ääni sykähdytti jälleen Antonin sisintä. Hän alkoi itsekin nauraa. Äkkiä hänen lävitseen kiiri hirvittävä tarve, joten hän hypähti jaloilleen ja vetäisi Annan mukanaan.

Ennen kuin Anna ehti sanoa mitään, reagoida, Anton painoi huulensa hänen huulilleen. Mies tunsi juopuvansa.

Suudelma hämärsi molempien todellisuuden rajat. Anton tunsi Annan sydämen sykkivän kiivaana omaansa vasten. Hän ei olisi halunnut lopettaa, ei koskaan, sillä Annan huulet olivat juuri niin anteliaat, kuin hän oli kuvitellutkin. Tuntiessaan naisen kielenkärjen varovasti koskettavan omaansa Anton voihkaisi. Tarve oli melkein enemmän kuin hän saattoi kestää. Silti: vielä ei ollut aika.

Anton vetäytyi kauemmas, mutta ei kuitenkaan voinut päästää Annaa käsistään. Nainen oli niin lämmin hänen sylissään ja itsekäs tarve saada ja ottaa taisteli Antonin sisimmässä sitä vastaan, että hän halusi äkkiä olla ritarillinen, antaa aikaa Annalle.

-Anna,

Anton kuiskasi hiljaa ja kuuli itsekin, kuinka hänen äänensä oli paksu himosta.

Anna ei kuitenkaan pelästynyt, katsoi vain syvälle Antonin silmiin, ja Anton näki jotain, johon ei ollut vielä valmis eikä olisi koskaan. Siitä huolimatta hän ei paennut. Annan katse piti häntä vallassaan.

-Minun täytyy lähteä Anna. Ennen kuin... Hyvää yötä,

Anton sanoi käheällä äänellä.

Sitä ennen Anton kuitenkin suuteli Annaa, vielä kerran, ja ajoi sillä suudelmalla itsensä melkein hulluuden rajoille.

 

 

 

--------------------

Muutamaa viikkoa myöhemmin Anna oli valmistamassa aamupalaa. Tämä oli tärkeä päivä, sillä hänellä olisi viimein treffit Antonin kanssa. Anna tunsi sävähtävänsä kuumaksi vain ajatellessaankin miestä. Antonilla oli ollut kovasti kiire viime aikoina, joten he eivät olleet ehtineet muuta kuin jutella puhelimessa, tosin päivittäin.

Antonin ääni Annan korvalla oli melkein sama, kuin mies olisi ollut läsnä, painautunut häntä vasten. Anna tiesi, että hieno nainen ei käyttäytyisi näin, mutta samaan aikaan hän oli täysin hukassa. Hänellä ei ollut huoltajaa laittamassa nuorelle neidolle rajoja ja senpä vuoksi Anna oli tyhjän päällä. Hän tiesi kuinka pitäisi käyttäytyä, mutta koska kukaan ei sitä häneltä vaatinut eikä hänen toimiaan vahtinut, Anna ei kyennyt hillitsemään itseään. Anton oli nostattanut Annassa tuntemuksia, joita nuori nainen ei tiennyt olevan olemassakaan.

Anna oli rakastunut. Täydellisesti, peruuttamattomasti rakastunut.

Näinä viikkoina Annan luovuus oli todella päässyt valloilleen, joten maalauksista saamillaan rahoilla hän oli kaunistanut pientä kotiaan ja palkannut remonttimiehet laittamaan muutaman uuden ikkunan.

Pihaan oli ilmestynyt upeasti kukkivia valkoisia hortensioita, vaaleanpunaisia ruusuja sekä joitan muita kukkia, joiden nimeä Anna ei tiennyt tai muistanut. Piha oli myös kivetty kauniilla vaalealla graniitilla.

Anna oli rakennuttanut myös pientä puutarhaansa varten ihan oman aidan. Annan mielestä piha alkoi näyttää oikein sievältä ja hän haaveili jonain päivänä saavansa sinne ulkopöydän ja tuolit sekä kenties grillinkin.

Anna oli pitkästä aikaa käynyt vaatekaupassa, ihan näitä treffeja ajatellen. Hieman häntä hirvitti ja Anna saikin koota vähän aikaa rohkeutta ennen vaatteiden vaihtamista.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Anna käytti vaatteita, joissa... NE näkyivät. Anna ei oikein vieläkään osannut sanoa sanaa s-ä-ä-r-e-t. Se kuulosti niin säädyttömältä.

Levottomin mielin Anna odotti iltaa ja käytti puutarhansa hoitoon sillä välin aikaa. Hän oli aivan liian palavissaan maalatakseen juuri nyt.

Anton saapui noutamaan Annaa omalla autollaan. Sydän pamppaillen Anna nousi Antonin viereen ja mies soi hänelle lämpimän hymyn, puristi pikaisesti Annan kättä, ennen kuin lähti ajamaan.

-Minne te aiotte viedä minut,

Anna tiedusteli kohteliaasti. Mies ei ollut kertonut treffien kohdetta.

-Näetkö tuon vuoren tuolla? Sinne me olemme menossa,

Anton sanoi ja siinä kaikki mitä mies suostui kertomaan.

Paikka oli äärettömän kaunis ja Anna henkäili hämmästyksestä.

-Varasin tämän vain meille kahdelle,

Anton huuteli edellä kulkiessaan ja virnisti olkapäänsä ylitse Annalle niin, että naisen sydän jätti pari lyöntiä väliin.

-Kuinka... kiva,

Anna mutisi itsekseen.

Perillä odotti sauna ja se hämmensi Annaa. Nainen ei ollut koskaan näyttäytynyt kenenkään edessä vähissä vaatteissa, saati alastomana, joten hän kietoi pyyhkeen ympärilleen ja seisoi neuvottomana, välttäen aivan ehdottomasti katsomasta Antonin käytännössä alastonta vartaloa.

-Anna, tulkaa istumaan tänne minun viereeni, se helpottanee oloanne,

Anton pyysi pehmeästi ja Annan kurkku kuristui äkkiä umpeen.



Anna kuitenkin noudatti miehen neuvoa ja istuutui saunan penkille. Anton veti Annan saman tien kainaloonsa ja toden totta, Annan olo helpottui kummasti!

-Minä olen niin pitkään jo haaveillut saavani istua kanssanne tällä lailla,

Antonin viettelevä ääni kuului aivan Annan korvan juuresta ja hän tunsi puheen resonoivan pitkin käsivartta, jonka Anton oli kietonut hänen olkapäänsä ylitse.

-Tämä on oikein... mukavaa,

Anna sai puristettua ulos, vaikka suu olikin kuiva ja kuulosti siltä, kuin hän ei olisi käyttänyt ääntään kuukausiin tai kenties vuosiin.



-Mukavaa,

Anton kysyi huvittuneella äänellä.

-Vain mukavaako?

Sitten mies käänsi Annan päätä ja veti naisen suudelmaan.

-Anna...

Antonin ääni oli kysymys ja pyyntö, vapiseva lehti, ja se sai Annan vatsanpohjan syttymään tuleen.



-Anton,

Anna vastasi käheästi ja tunsi kuinka miehen koko iho lehahti kuumaksi. Suudelma syveni ja intohimo pyyhki pois kaiken: tunteet, järjen, ajatukset.



Anna tunsi kipua vain pienen hetken ja sen jälkeen hänen ruumiinsa vastasi automaattisesti ja omalla tahdollaan Antonin kehon vaatimuksiin. Outo paine Annan sisällä kasvoi ja kohosi, kunnes hän yllättäen tunsi kaiken räjähtävän sisällään, ympärillään. Käheä huuto purkautui Annan kurkusta, hänen itsensä sitä edes kuulematta. Hän tunsi vain Antonin kuuman hengityksen kaulallaan ja sitten mies alkoi täristä, vaikersi. Tässä se oli, Anna ymmärsi, kaiken täyttymys.

Lempeä, hiljainen yötuuli oli ainoa todistaja.

Myöhemmin pariskunta palasi Annan asuntoon ja päätyi vuoteeseen, uusimaan intohimonsa yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta molemmat olivat niin poikki, että jaksoivat vain tuijottaa toisiaan silmiin. Anton oli perusteellisen häkeltynyt, sillä jokin hänen sisällään vaati omistamaan tämän naisen, merkitsemään hänet itselleen, eikä mies ollut koskaan vastaavaa kokenut.

Annan iho rusotti ja hohti kaiken rakastelun jäljiltä ja nainen oli lähes ylimaallisen kaunis. Anton tunsi rinnassaan niin kipeän puristavaa onnea, että se pelotti hänet syvästi.

Vaieten he makasivat paikoillaan, vain katsellen toisiaan, liittäen kätensä yhteen, aina siihen asti, kunnes uni viimein tuli ja vei heidät levottomina erilleen.

 

Sen jälkeen kului neljä kuukautta, ennen kuin Anna näki Antonin seuraavan kerran, eikä miestä sinä aikana saanut kiinni lainkaan.

 

 

 

--------------------

-Mitä sinä täällä teet,

Anna kysyi kylmällä äänellä. Hän halveksi omaa sydäntään, joka hypähti lupaa vailla miehen nähdessään, sillä Anna oli vihainen.

-Minä olen hirvittävän pahoillani Anna,

Anton sanoi ja jatkoi,

-Olin poissa kaupungista ja paikassa, jossa puhelimet vain eivät toimineet.



-Toivon kuitenkin, että tämä kukkakimppu kertoisi puolestani, kuinka pahoillani olen. En ehtinyt ilmoittaa sinulle mitään ennen lähtöäni.



-Kirjekin olisi voinut olla kiva,
Anna yritti sanoa vielä tuimasti, mutta punaiset ruusut, ja hänen petollinen sydämensä, vetivät jo yhtä köyttä ja Anna tunsi vastarintansa murtuvan.

-Oi, ne tuoksuvat ihanille.

-Kiitos. Ja saat anteeksikin,

Anna sanoi, kävellen suoraan miehen syliin, hipaisten tämän poskea ja pehmeitä hiuksia.



Anton oli taistellut tätä vastaan. Taistellut ja hävinnyt. Ei hän missään poissa kaupungista ollut ollut, vaikka niin väittikin, poissa vain Annan elämästä. Anton oli tarvinnut aikaa selvittääkseen päätään, ajatuksiaan. Tuntemuksia hänellä ei ollut, siitä Anton piti tiukasti kiinni. Sen vuoksi hän olikin käynyt viettelemässä tällä välin useamman naisen, ihan vain todistaakseen itselleen, että hän oli vapaa eikä hänellä ollut tuntemuksia.

Se vain ei ollut toiminut kovinkaan hyvin. Anton oli ollut syvästi onneton. Jopa siinä määrin, että hän oli päätynyt tekemään ratkaisun. Sen ratkaisun, jonka vuoksi hän nyt oli täällä. Ja Anna tuntui niin hyvältä hänen käsivarsillaan.



-Se on hyvä,

mies vihdoin vastasi,

-Oikein hyvä.



 

Samassa Anton polvistui.

-Sinun anteeksiantosi tekee tästä helpompaa.

-Anton?

Anna häkeltyi aivan täysin.



Anton kaivoi takataskustaan sinisen rasian.

-Anna, minä tiedän, että emme ole tunteneet kovin kauaa, mutta... sinä olet elämäni nainen. Anna, tuletko puolisokseni?

Annan silmät levisivät kuin teevadit.

-Anton...

Annan kuiskaus oli tuskin henkäystä kovempi.



Mies avasi rasian ja auringon valossa timantti loisteli ja sädehti. Anna ei uskonut silmiään.

-Anton!

Nyt Annan ääni suorastaan lauloi riemusta.

-Saanko pujottaa tämän sormeesi,

Anton kysyi varautuneesti ja hänen pelkonsa sulatti viimeisetkin jääriitteet Annan sydämestä.



-Tietenkin Anton, tietenkin minä menen kanssasi naimisiin!

Häät vietettiin täysin yksityisesti läheisellä rannalla, kuun alkaessa nousta taivaalle.

-Anna, minä tiedän että nämä eivät olleet isot häät ja me voimme juhlia niitä joskus myöhemmin oikein kunnolla. Enkä minä kykene tarjoamaan sinulle häämatkaakaan.

Ennen kuin Anton ehti jatkaa, Anna keskeytti hänet:

-Anton, kultaseni, sinä olet kaikki mitä tarvitsen. En minä halua isoja häitä enkä matkojakaan minnekään. Minulle riittää, kun sinä olet minun rinnallani.



-Voi Anna,

Anton hengähti ja tunsi outoa onnea rinnassaan vetäessään tuoreen vaimonsa käsivarsilleen, syvään, syvään suudelmaan.



Ranta oli tyhjä, vain heidän kahden, ja yksin todisti heidän rakkautensa.

Hääyön pariskunta vietti Annan talossa, jonne he myös asettuivat asumaan, sillä se oli paljon suurempi ja parempikuntoinen kuin se talo, jossa Anton oli asunut. Hän ei halunnut Annan näkevän sitä lainkaan.

Antonin myötä taloon tuli uusia huonekaluja sekä televisio. Anna oli tästä uudesta aparaatista vallan tohkeissaan ja Antonia huvitti katsella Annan reaktioita. Ihan kuin nainen ei olisi koskaan nähnyt televisiota, Anton pohti itsekseen.

-Tämähän on oikein viihdyttävä laite,

Anna sanoi ja häkellytti Antonin täysin. Eihän se ollut mitenkään mahdollista, että Anna ei olisi koskaan nähnyt televisiota. Anna huomasi miehen hämmentyneen katseen ja purskahti nauramaan. Asiasta ei koskaan puhuttu.



Muutama kuukausi myöhemmin Anna heräsi outoon tunteeseen. Hän ihmetteli, että mikä hänet oikein oli herättänyt. Anna nousi seisomaan ja kuulosteli jonkin aikaa.

Sitten se tuntui, pienen pieni liikahdus. Hyvä tavaton! Anna ymmärsi olevansa raskaana.

Samassa iski kammottava pahoinvointi. Eihän tämän näin päin pitänyt mennä?

Anna juoksi kiireesti kylpyhuoneeseen ja ehti juuri ja juuri pöntön ääreen oksentamaan kaikki sisuskalunsa kerralla ulos.

-Hyi,

Anna mutisi itsekseen ja pesi hampaansa. Toivottavasti tämä oli tässä.



Seuraavana aamuna Anna katseli miehensä syömistä, sydän rinnassa pyrähdellen. Sanat tekivät tuloaan ja pyörsivät takaisin. Tämä salaisuus oli suuri, niin suuri, että se ei tahtonut mahtua ulos Annan hampaiden takaa.

-Kultaseni, meille on tulossa vauva,

Anna sai lopulta kakaistua ulos ja onnistui jopa hymyilemään, melkein vakuuttavasti.



Mitä? Ajatukset karkasivat täysin Antonin päästä, jättäen vain tyhjän kuoren humisemaan.

Vauva? Ei, se ei voinut olla totta! Anton tunsi vankilan oven äkkiä kolahtavan kiinni selkänsä takana, tunsi tyrmän kalsean kostean henkäyksen ihollaan. Vauva?

-Heh, jospa sinä olet kuitenkin erehtynyt?

Anton yritti pitää äänensä kevyenä, painaa epätoivon värähtelyn huovan alle.



-Ei kultaseni, en ole,

Anna tokaisi tyynesti korjatessaan lautaset pois.



Anton jäi istumaan pitkäksi aikaa paikoilleen, vain tuijottaen pöydän pintaa. Ansassa.