3. Kivun kaikuja ja niiden vaikutukset

Tämä on vähän tällainen puolinainen osa, sillä jostain syystä Annan raskaus kesti tosi lyhyen aikaa, joten en ehtinyt juuri ottaa kuvia. Sen vuoksi yritän tekstillä korvata vielä tavallista enemmän. Pelissä on myös kahden viimeisimmän päivityksen jälkeen tapahtunut omituisia bugeja, kuten:
- Puutarhanhoito ei ole sujuvaa vähän ajan jatkuttuaan pelissä ( puhutaan päivistä/viikoista ). Hoida puutarhaa saa simin hoitamaan vain sen kyseisen kasvin, ei koko puutarhaa kuten ennen. Jos valitsen ketjuun usean kasvin kohdalla hoida puutarhaa, sim hoitaa edelleen vain sen yhden kasvin ja sen jälkeen tehtäväketju katoaa. Kasvit ilmoittavat, että sato on valmis, mutta satoa ei ole ja klikkaamalla saat ainoastaan vaihtoehdon joko puhua kasville tai hävittää sen. Olen rakentanut puutarhan jo kertaalleen uusiksi istutettuna -> ei auta. Joutunen jonkun ajan päästä luopumaan koko puutarhasta, sillä legacyssa on täysin mahdotonta yrittää vahtia yhden simin tekemisiä koko ajan.
-Simit eivät enää voi käyttää teleskooppia. Sim menee kyllä kaukoputkelle, mutta äkkiä katoaa ja siirtyy jonnekin kaukoputken lähimaastoon, seisoskelemaan paikoilleen.
-Myydessä jotakin joko repusta tai ostotilan tavaraluettelosta saattaa kyseinen esine päätyä mitä omituisempaan paikkaan tontilla, esim. pilkistämään seinän läpi, keskelle vuodetta.
-Maalausten laittaminen seinälle omasta repusta ei välttämättä onnistu, vaan maalaus katoaa jälkiä jättämättä. En tiedä uskallanko enää yrittää Annan maalauksien laittamista seinille, sillä mieluummin otan niistä saatavat rahat kuin kadotan ne kokonaan...
Ärsyttäviä bugeja kaikki. Toivottavasti noihin ongelmiin tulee korjauspäivitys piakkoin. En ole varma, onko raskaus oikeasti lyhentynyt, mutta siltä se kovasti tuntuu.

 Tässä osassa on 65 kuvaa.

--------------------



Annan raskaus sujui varsin tasaisen rauhallisesti. Hän oli hyväntuulinen ja maalasi usein auringon jo noustessa. Kaikkein ihaninta Annasta tässä maailmassa, tai todellisuudessa, hän ei oikein tiennyt kuinka sitä nimittää, oli se, että oli ikuinen kesä. Ei ollut sateisia syksyjä tai kylmiä talvia. Itse asiassa ei satanutkaan koskaan. Ainoa musta reunus Annan pilveettömällä taivaalla oli oudosti etääntynyt Anton. Anna ei oikein tiennyt mitä tehdä. Kyllä Anton jutteli ja oli jokapäiväisessä elämässä mukana, mutta etääntynyt mies oli. Anton saattoi istua katselemassa jonnekin kauas, pitkiä aikoja, ja kun Anna ystävällisesti kysyi mitä mies mietti, oli vastaus aina: -Ei mitään.

Anton hoiti monet käytännön asiat ja Anna antoi sen tapahtua. Oli ihanaa, kun talossa oli  mies eikä Annan itsensä tarvinnut enää huolehtia laskujen maksamisesta, rikkoutuvista putkista ja kaikesta sen kaltaisesta. Anton yleensä kävi hoitamassa pariskunnan postitkin. Häälahjoja tuli useita, monena päivänä peräkkäin.

Anton otti asiakseen huolehtia niistä, etsiä niille paikat sekä kirjoittaa kiitoskirjeet lähettäjille. Eli Anton oli kaikin puolin kohtelias ja huomaavainen. Siksi Anna ei oikein ymmärtänyt mikä oli muuttunut.

Anna näki itsensä yksinäisenä majakkana viimeisellä rannalla ja tämän näyn hän maalasi tauluun, joka lopulta päätyi nuorenparin olohuoneen seinälle.

Antonin auto oli joutunut korjaamolle. Määrittelemätön vika eikä pariskunnalla ollut rahaa korjauttaa autoa juuri nyt. Taksilla ajaminen tuli paljon halvemmaksi, sillä se oli täällä suorastaan naurettavan halpaa. Jotenkin Annasta tuntui helpommalta olla hiljaa niin pienessä tilassa kuin auto on, kun siellä oli joku ylimääräinen paikalla.

Kaupungin kirjastosta oli tullut heidän lempipaikkansa, sillä lukeminen oli ilmaista ja viihdyttävää. Silloin ei myöskään tarvinnut puhua.

-Jaksatko varmasti Anna? Näytät väsyneeltä,

Anton huolehti. Anna tunsi kyynelten kirveltävän jossakin luomien takana, mutta ei antanut niille lupaa tulla esiin. Vaikka Antonin kysymys oli kohtelias, äänestä puuttui kaikki lämpö ja todellinen huolestuminen.

-Voin ihan hyvin. Kiitos Anton,

hän vastasi miehelleen värittömällä äänellä.

Anton valitsi paikan Annan vierestä, kuten aina, ja se sai toivon väreilemään Annan sisällä, kuten aina. Siitä oli kuitenkin todella pitkään, kun Anton oli viimeksi oikeasti koskettanut Annaa, nähnyt hänet.

Raskaus oli jo pitkällä ja Anna usein väsynyt sen vuoksi. Vaikkei Anna nyt raskauden aikana korsettia käyttänytkään, oli hänen vyötärönsä käsittämättömän kapea. Ihan kuin hän ei olisi raskaana ollutkaan. Ellei vauva olisi säännöllisesti liikkunut Annan sydämen alla, hän olisi epäillyt omaa raskauttaan.

Anton ei ikinä pahastunut, vaikka Anna nukkuikin julkisilla paikoilla. Niin. Anton oli hyvä mies, mutta jotakin puuttui.

Laskettuun aikaan oli enää pari viikkoa ja Annan ruokahalu oli kasvanut. Hän ahmi usein ruokansa ja Anton katseli sitä sanomatta sanaakaan. Se hävetti Annaa. Hänen ruokahalunsa.

-Kuule Anna. Raskaus alkaa olla ihan lopuillaan eikä lastenhuoneen eteen ole tehty vielä mitään. Vauvalle täytyisi kuitenkin ostaa sänky, huone tapetoida..

Antonin ääni hiipui.

-Ei, ei tehdä sitä vielä. Vasta sitten kun tiedetään kumpi sieltä on tulossa,

Anna vastasi vaisusti. Tämä oli ensimmäinen kerta kuukausiin, kun Anton tuntui oikeasti olevan läsnä. Anna ei tiennyt miten siihenkään reagoida.

-Anna..

Anton aloitti, lopetti, rykäisi, hieroi etusormella pöydän pintaa, aloitti uudelleen:

-Anna, minä olen pahoillani, että olen ollut kovin etäinen. Jotenkin... Olen vain niin hämmentynyt.

Tämä johti ensimmäiseen kunnolliseen keskusteluun heidän välillään.

Keskustelu jatkui ulkona ja johti lopulta hellään, hitaaseen suudelmaan. Silti... jotain edelleenkin puuttui. Anna sydän melkein murtui siitä hellyydestä, jota mies hänelle antoi, antamatta kuitenkaan palastakaan itsestään.

Peittääkseen heidän molempien hämmennyksen Anton äkkiä kumartui kuulostelemaan Annan vatsaa.

-No, joko sinä olet tulossa sieltä,

mies tiedusteli.

-Anton? Mitä sinä teet,

Anna kysyi häkeltyneenä.

-Shh, odota, se juttelee minulle,

Anton sanoi ja kumartui vielä lähemmäs kuunnellakseen.

-Jaha, se on sitä mieltä, että äidin pitää mennä nyt kylpyyn rentoutumaan ja sitten nukkumaan, jotta jaksaa ottaa hänen ylhäisyytensä vastaan melko piakkoin,

Anton pelleili ja sai kuin saikin Annan herahtamaan nauruun.

-Hassu,

Anna sanoi hellästi ja lähti sitten toteuttamaan vauvansa "toiveita".

Raskausaika oli jo ylittynyt viikolla, joten Anna puuhaili ahkerasti puutarhassa edesauttaakseen lapsen syntymää. Oli hän tuntenut supistuksia aina silloin tällöin, mutta ei mitään vakavaa. Lapsi oli ilmeisesti melko pieni, joten terveydenhoitaja oli ollut sitä mieltä, ettei ollut lainkaan pahitteeksi vaikka pikkuinen viipyisikin hieman kauemmin äitinsä vatsan suojissa. Anna oli kuitenkin itse tästä eri mieltä, sillä vaikka vatsa pieni olikin, alkoi Annan selkä pikkuhiljaa oirehtia.

Anton taas paranteli parhaan kykynsä mukaan talouden vesilaitteita. Hän kun ei oikein osannut puutarhaa hoitaa eikä saanut vielä sisustaa lastenhuonettakaan. Töistä oli annettu vapaata, jotta Anton kykenisi olemaan läsnä synnytyksen alkaessa. ( Anton on lääketieteen alalla. )

Annaa miehen etäisyys mietitytti ja se sai hänet maalaamaan aiheesta, sillä kuten aina, maalaaminen oli Annalle keino ilmaista itseään, pukea kuviksi ne tunteet, joita hän ei osannut sanoa ääneen.

-Haittaako sinua jos menen kylpyyn,

Anna kysyi hanan parissa puuhastelevalta mieheltään.

-Ei, ei mitenkään, mene vaan.

Ehkä Anton ei pitänyt raskaana olevan naisen vartaloa kauniina? Ehkä mies siksi ei koskenut häneen enää raskauden tultua ilmi? Anna yritti parhaansa rentoutua ja rauhoittua, mutta kiihkeä kilkatus ja mutistut sadattelut saivat hänet jättämään kylvyn kesken.

Niinpä hän siirtyi uudestaan maalauksensa pariin, mutta ennen kuin Anna ehti ottaa edes maalausvälineitä esille, tuli niin kova poltto, että Anna tiesi sen olevan menoa nyt. Samassa lapsivedet valahtivat helmojen suojista pihakivetykselle. Selvä. Taksii!

Anna kiiruhti sairaalan ovista sisään, Antonin jäädessä maksamaan taksia. Vaikka vauva oli pieni, synnytys vei järisyttävät 30 tuntia. Loppuajasta Anna oli jo valmis vaikka kuolemaan, kunhan kipu vain loppuisi. Anton oli koko ajan hänen vierellään, kalpeana, hiljaisena, puristi vain kädestä, hieroi selkää ja hartioita tarpeen vaatiessa, ojensi vesilasia eikä itse syönyt tai juonut koko aikana, koska Annakaan ei voinut. Ei muuta kuin pieniä kulauksia vettä, sillä sekin tahtoi tulla ylös supistusten voimasta.

Lopulta, painajaismaisen synnytyksen ja lyhyen ponnistusvaiheen jälkeen Anna sai käsilleen heidän tyttärensä.

-Anastasia,

Anna kuiskasi ja Anton nyökytteli.

( Katson myöhemmin Anastasian luonteenpiirteet, unohdin muistiinpanot kotiin, mutta muistelisin hänen olevan nero ja virtuoosi. )

Rankan synnytyksen jälkeen Anna joutui toipumaan viikon päivät sairaalassa. Tänä aikana Anton rakensi vauvalle huoneen, osti kehdon, lipaston vaatteita varten ja joitakin koristeita. Muun ajan mies vietti katsellen pienen pientä tytärtään, puhumatta mitään.

Anton oli perin juurin hämmentynyt isä hakiessaan perheensä kotiin. Jokin hänen sisällään oli murtumassa, pyrkimässä esiin. Hän oli kyennyt olemaan erittelemättä tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, sillä remontti oli pitänyt hänen kätensä ja ajatuksensa lukittuina. Vauvaa katsoessaan Antonin pää taas oli aivan tyhjä. Hän tunsi syvää kunnioitusta vaimoaan kohtaan oltuaan läsnä tämän kärsimyksissä, katsoessaan voimattomana kuinka urheasti Anna jaksoi jatkuvien supistusten kourissa. Tämä kunnioitus, sekä pienen vauvan tuhina ja tuoksu, olivat muuttumassa joksikin muuksi. Muuttamassa Antonia joksikin muuksi. Mies koki olevansa täysin eksyksissä.

Tavanomainen hiljaisuus jatkui autossa ja Anna tunsi sydämensä käpertyvän kasaan. Anton oli vielä tavanomaistakin etäisempi ja Anna tiesi, että hänen olisi pian tehtävä valinta, kuinka jatkaa eteenpäin. Hän katsoi miestään ja näki tämän ensimmäisen kerran avioliittonsa aikana aivan toisin silmin. Vieraannus heidän välillään oli äkkiä kuin kosketeltava esine ja sen esineen paino Annan rinnassa sai hengittämisen vaikeaksi.

-Katsopa Anastasia, kuinka hienon huoneen sinun isäsi on sinulle tehnyt,

Anna sanoi laskiessaan vauvaa kauniiseen pinnasänkyyn.

-Oletko sinä väsynyt,

hän kysyi taputellen vauvaa hellästi. Suru tuntui äkkiä niin musertavan vahvasti olevan läsnä, että Annan hartiat painuivat hetkiseksi. Hän nyyhkäisi hiljaa, terästi sitten itsensä ja suoristi selkänsä.

"Ei, minulla ei ole varaa murtua. Ei nyt eikä enää koskaan." Hänellä oli Anastasia ja lapsen vuoksi Annan piti olla vahva. Hän löysi jostain sisältään sen saman vahvuuden ja rohkeuden, jota hänen vanhempansa olivat kantaneet siihen viimeiseen hetkeen asti, kunnes heidät lahdattiin pienen talon kellarissa Jekaterinburgissa. Vauva tuhisi hiljaa, joten Anna meni väsyneenä kylvyn kautta nukkumaan. Hän miettisi asioita huomenna.

Annan kadottua peittojen alle hiipi lapsen huoneeseen Anton. Tytär katsoi isäänsä avoimesti, pelkäämättä, ja Antonin kädet ojentautuivat kuin itsestään nostamaan vauvan syliinsä.

-Kuka sinä olet,

mutisi Anton Anastasialle eksyneessä mielentilassa.

-Onko sinun nälkä,

hän kysyi lapsen alkaessa hamuilla heti syliin päästyään.

-Odota hetki, niin isä lämmittää sinulle maidon. Annetaan äidin nukkua.

-Kas näin, tässä on tuttipullo. Olet sinä tosi kiltti lapsi kun jaksoit odottaa isän sähläämistä maitojen kanssa,

Anton kiitteli vauvaa, joka nappasi isänsä puheista mitään ymmärtämättä kiinni tuttipulloon ja alkoi rytmikkäästi imeä.

Vauvan imiessä kuului aina välillä hellyyttävä pieni tuhahdus.

-Sinä olet suloinen,

leperteli Anton, tunsi rautavanteen sydämensä ympäriltä murtuvan ja katsoessaan tyttärensä silmiin Anton viimein löysi itsensä.

Minä olen Anton. Olen aviomies ja isä. Minun menneisyyteni ei määrittele minua.

Pieni Anastasia teki lopulta sen, johon kukaan tai mikään muu ei ollut kaikkina näinä vuosina pystynyt: kasvatti Antonin aikuiseksi.

Anton laski Anastasian vuoteeseen ja kumartui juhlallisesti vannomaan valan tyttärensä yllä:

-Minä pidän sinusta huolen ja minä korvaan äidillesi kaiken sen mielipahan, jota olen hänelle aiheuttanut. Tämä on minun pyhä valani.

Tästä kaikesta autuaan tietämätön Anna nukkui syvää unta.

Anton aloitti lupauksensa käytännön töillä. Koska puutarha oli Annalle rakas, hän ensimmäiseksi osti sinne sadetuslaitteet ja asensi niihin automaattikastelun. Siinä samalla hän yritti pohtia, kuinka aloittaisi keskustelun Annan kanssa. Kun oli ollut niin kauan puhumatta mitään syvällisempää, oli todella vaikeaa päästä alkuun.

Anna taas heräsi kylmän rauhallisena. Sydän hänen rinnassaan oli miljoonina palasina, mutta Anna oli kasannut sen ympärille jäävuoren, jotta se pysyisi vuotamatta ja vaiti. Anna keskittyi yhteen asiaan kerrallaan ja suoritti normaalit rutiinit. Tatjana oli aikoinaan opettanut Annan hyvin. Peti tuli pedata aina eikä Anna sietänyt minkäänlaista sotkua ympärillään. Tatjana oli enää kivun kaiku Annan sydämessä, niin kaukainen, että se oli melkein hellä.

-Huomenta pieni Anastasia,

Anna kuiskaili lempeästi tyttärelleen nostaessaan tätä kehdosta.

-Sinä hieman haiskadat neitiseni. Taitaa olla vaipanvaihdon aika.

-Mitä ikinä tapahtuukin, me pärjäämme. Älä huolehdi Anastasia. Äiti on aina tässä.

Orpona kasvanut Anna koki olevansa vihdoin kokonainen, saatuaan oman lapsen. Hän ei ikinä lastansa hylkäisi. Anna oli taipunut kasvamaan sen tosiasian kanssa, että hänen omat vanhempansa lähettivät hänet pois, mutta hyväksynyt hän ei sitä ollut. Kyllä Anna sen ymmärsi, ettei hän olisi nyt hengissä, jos vanhemmat olisivat päättäneet pitää hänet, mutta siltikin. Hänen olisi kuulunut kuolla heidän kanssaan. Ainakaan häntä ei olisi hylätty.

Saatuaan vauvan kuivitetuksi ja syötetyksi Anna huolehti omasta ruokkimisestaan. Ohimennen hän ihmetteli, missä Anton mahtoi olla, mutta mies oli ollut jo niin kauan poissa henkisesti, että ajatus vain käväisi hänen mielessään nopeasti.

Eikä sille ajatukselle muutenkaan saanut antaa liian isoa jalansijaa, Anna tuumi kylpiessään, sillä muuten se murtaisi hänen sydämensä suojavarustukset ja Anna kokisi hylkäämisen uudestaan. Ei, näin oli parempi. Tästä eteenpäin Anna tekisi päätökset.

Vauvan nukkuessa Annan oli mahdollista viimeistellä maalauksensa. Kasvoton mies. Tuntematon. Sitä Anton hänelle oli. Anna ei enää tuntenut häntä lainkaan.

Myöhemmin Anna löysi Antonin katsomasta romanttista elokuvaa televisiosta. Anna istahti alas. Oli puhumisen aika.

Rohkeus vain oli karata Annan käsistä. Sydän teutaroi rinnassa kuin pillastunut hevonen, mutta päällepäin sitä ei näkynyt.

Ei, ennen kuin elokuvassa tuli niin romanttinen kohtaus, että se satutti Annaa, jätti kirvelevän haavan.

Annan huulilta lie karannut pieni voihkaisu, sillä hän tunsi Antonin kääntyvän katsomaan.

-Tuollaistahan se on, elokuvissa,

Anna sanoi osoittaen televisiota,

-mutta todellisuus on ihan jotain muuta. Rakkaus kuolee, kävelee vain pois, tai jättää puhumatta, kuten sinä olet tehnyt. Ja minä olen väsynyt siihen. En enää jaksa. On parempi, että me eroamme Anton.

-Anna...?

Anton hätkähti pahemman kerran. Tätä hän ei ollut osannut odottaa kuulevansa. Kukaan nainen ei vielä koskaan ollut kävellyt Antonin luota pois. Ei, mies oli aina se, joka oli ratsastanut auringonlaskuun iloisesti vihellellen.

-Olen päätökseni tehnyt. Saat tavata kyllä Anastasiaa, mutta parempi kun pakkaat tavarasi ja lähdet,

Anna sanoi kolealla äänellä. Anton tunsi epätoivon valahtavan sisälleen.

-Tänäänkö,

hän kysyi kuiskaten.

-Ehtii kai sen huomennakin,

Anna sanoi ja poistui, jättäen miehen epätoivoisena istumaan, katselemaan elokuvaa sitä enää näkemättä.

Anna kieltäytyi kuuntelemasta sydämensä kipua tai niiden kipujen kaikuja, jotka ryntäilivät pitkin hänen kehoaan. Hän keskittyi puutarhaansa, kasviin kerrallaan, mutta oli murtua nähdessään kastelulaitteet. Anton... Kipu oli hirveämpi kuin Anna oli pahimmissa painajaisissaankaan voinut kuvitella.

Koko tämän ajan pieni vauva nukkui tietämättä talossa vellovasta draamasta.

Tottumuksen voimasta pariskunta asettui syömään yhdessä. Kumpikin oli yksin oman kipunsa kanssa.

-Anna, voisimmeko me oikeasti vielä keskustella tästä,

Anton yritti varovasti ehdottaa.

-Meidän pitäisi päästä jotenkin irti näistä kuvioista,

hän pohdiskeli puhumattomalle Annalle.

-Mitä jos me tekisimme lomamatkan ihan kahdestaan? Saisimme vähän aikaa ja voisimme oikeasti puhua. Olisi niin paljon sanottavaa.

Ja anteeksi pyydettävää. Tätä Anton ei kuitenkaan ehtinyt sanoa.

-Anton, oletko sinä päästäsi sekaisin? Meillä on lapsi. Mihin me työntäisimme Anastasian siksi aikaa? Ja millä rahalla me sitäpaitsi edes matkustaisimme, vaikkei Anastasia olisikaan este? Ei meillä ole rahaa. Siksi toisekseen Anastasia on. Piste.

Anton tunsi itsensä typeräksi. Todella, todella typeräksi. Oliko hän menettänyt Annan? Ei, niin ei voinut olla.

Annan kolisteltua tiskit Anton nousi pöydästä ja kaappasi Annan tiukkaan halaukseen.

-Anna, oikeasti, minä olen hirvittävän pahoillani kaikesta. Minä rakastan sinua. Sinua ja Anastasiaa. En minä halua rikkoa meidän perhettä. Minä olen ollut niin kauhean eksynyt. En muista omaa isääni juurikaan ( pieni valkoinen valhe jälleen, mutta mitäpä ei olisi sallittu sodassa ja rakkaudessa? ), joten minulta puuttuu malli siitä kuinka ollaan isä. Ja aviomies. Mutta minä lupaan parantaa tapani ja olla sinulle oikea, rakastava puoliso. Anna meille mahdollisuus.

-Voi Anton.

Anna ei kyennyt sanomaan mitään muuta. Hän työnsi sormensa niin rakkaan miehen silkkisiin hiuksiin, antoi tämän puristaa itsensä tiukasti syliinsä, tunsi sydämen sykkivän omaansa vasten. Mies oli sanonut kaiken, mikä Annan oli tarvinnut kuullakin.

-En minäkään halua erota Anton. Minä rakastan sinua,

Anna sanoi ääni värähtäen heidän vetäydyttyään kauemmas syleilystä.

-Sinä olet niin jännittynyt kulta. Koko selkäsi on ihan solmussa. Anna kun hieron sinua vähän,

Anton sanoi ja käänsi Annan ympäri. Miten hyvältä miehen kosketus tuntuikaan!

Äkkiä Anton pyöräytti Annan ympäri.

-Nainen, minä rakastan sinua,

hän mutisi Annan huulia vasten.

Suudelmasta tuli kiihkeä ja se sai molempien veren kiertämään ja kohisemaan.

Pieni Anastasia oli niin kiltti, että antoi vanhempiensa solmia suhteensa uudestaan ennen kuin heräsi vaatimaan huomiota. Tästä alkaisi uusi aikakausi heidän kaikkien elämässä.

--------------------

Antonista ei sitten jatkossa tulla näkemään kuvia, joissa mies nukkuu. Tai kylpee. Jostain syystä nimittäin Antonin energiataso sekä hygieniataso lakkasivat laskemasta Annan raskauden aikana. Se sai minut epäilemään ongelmia tulevaisuuden taivaanrannassa pelin suhteen, joten ennen pitkää Anton tullaan kirjoittamaan tarinasta ulos. Se ei kuitenkaan tapahdu ihan vielä, pariskunnalla on muutama käänne jäljellä, joten saatte nauttia komeasta Antonista vielä hetken aikaa ;-) Mutta kannattaa siis nauttia nyt vielä kun voi...

-Windolyn-