4. Pilvellä on tummat reunat

Pahoittelen suunnattomasti tätä pitkää päivitysväliä. Kaikenlaista on tapahtunut ja menossa, joten en vain ole kertakaikkiaan ehtinyt siirrellä kuvia ja kirjoittaa tarinaa. Kuvien siirtokin osoittautui sitten oikein varsinaiseksi operaatioksi... Firefox siirsi kyllä nätisti noin puolet kuvista, jonka jälkeen loppujen kuvien kohdalle tuli vain ruksi. Sen jälkeen siirryin Explorerin pariin, joka jälleen siirsi loput kuvat nätisti, mutta ei antanutkaan vaihtaa niiden kokoa. Koska loput kuvat sitten eivät näkyneet Firefoxissa, jouduin menemään vielä kolmannella selaimella muuttamaan kuvien koot. Chromella kuvien siirtäminen näet on taas todella vaikeaa, sillä ainakin minulla se heittää kuvan lisäämisen jälkeen kursorin tänne yläreunaan takaisin, jolloin joudun etsimään oikean paikan jonne seuraava kuva tulee ja kun kuvia on osissani kuitenkin useampia kymmeniä, se on aika turhauttavaa puuhaa.

 

 

Ihan huikeaa, että blogi on rikkonut jo tuhannen lukukerran rajan! Woohoo! Kiitos siitä kuuluu kaikille teille ihanille lukijoille! Upeaa kun jaksatte mukana ja tänään odotuksenne uuden osan suhteen vihdoin päättyy =) Muutaman seuraavan osan kuvatkin on jo otettu, mutta niitä en ole vielä ehtinyt valita enkä käsitellä, joten seuraavaankin osaan saattaa tulla pienoinen tauko, mutta toivottavasti ei kuitenkaan aivan näin pitkä =)

Tässä osassa on 67 kuvaa

 

--------------------

 

Antonista sukeutui oikein hieno mies ja isä. Hän osallistui niin antaumuksella Anastasian hoitamiseen, että Annasta välillä tuntui kuin hän ei vauvaa saisi koskaan käsivarsilleen. Pienikin inahdus ja isä oli paikalla nostamassa, paapomassa ja hellimässä. Anna ei kuitenkaan valittanut, vaan hehkui onnea. Hänen suurin toiveensa oli saada iso perhe, jolloin paapottavaa riittäisi vielä heille molemmille ja moneksi vuodeksi.

 

 

-Isin pikku Ana. Voi kun sinä olet suloinen. Tuollainen pieni nykerönenä ja ihana vauvantuoksu,

Anton hempeili ja antoi poskensa levätä suloisen pehmeää vauvanihoa vasten.

 

 

-Ethän itke, ethän? Isi vähän kutittaa,

hän maanitteli, kun Ana antoi ymmärtää, että jotain hän olisi vailla.

-Hmm, haiskahtaa. Taidetaankin pestä peppu ja vaihtaa puhdas vaippa isin pikku kullannupulle.

 

 

Anna oli siivoilemassa pihaa, kun äkkiä vatsassa kiersi.

-Voi ei,

Anna voihkaisi. Hän tajusi, että oksennus tulee juuri nyt, eikä hän ehdi mitenkään sisälle asti.

 

Häpeästä huolimatta asialle ei mitään voinut. Pahoinvoinnin jälkeen Anna vilkaisi nopeasti ympärilleen. Onneksi tälle nololle tapaukselle ei näyttänyt olevan muita silminnäkijöitä kuin pari kappaletta villihevosia. Siitä huolimatta Annan posket punoittivat, sillä tietyt ruumiintoiminnot olivat hänen mielestään täysin yksityisiä ja oksentaminen aivan ehdottomasti kuului niihin.

 

Antonin poistuessa töihin Anna lopulta kaipaamansa hetken Anan kanssa.

-Isäsi on suloinen, mutta aivan mahdoton Ana-pieni. Minäkin haluan haistella ihanaa vauvantuoksua ja kuunnella sinun tuhinoitasi.

 

-Kuule Ana. Minä vähän luulen, että sinulle on tulossa pieni sisarus. Ehkä tämä on vähän liian aikaisin, sillä sinäkin olet vielä niin hirvittävän pieni, täyttämässä vasta vuoden. Älä kuitenkaan pelkää pikkuinen. Minä rakastan sinua silti ihan yhtä paljon kuin ennenkin.

Annan rinnassa läikähteli niin syvä onni, että se tuntui kouraisuna vatsanpohjassa hänen sulkiessaan Anastasian hellään syleilyyn.

 

Muutaman kuukauden päästä asia varmistui. Anna oli käynyt tapaamassa lääkäriä sairaalassa ja siinä olikin ollut melkoinen järjestely ettei hän törmäisi mieheensä tämän työpaikan käytävillä ennen aikojaan. Kotona Anna vihdoin uskalsi varovasti silittää vatsaansa.

-Oletko sinä todella siellä? Olet kai, sillä minä olen voinut niin hirvittävän pahoin jo pitkään. Ei tämä mitään vatsatautiakaan voi olla. Eihän?

 

Lääkäri oli ollut hieman huolissaan Annan pahoinvoinnista eivätkä veriarvotkaan olleet mieltä nostattavat. Nainen oli sanonut, että Annan tulisi tulla käymään kuukauden päästä uudestaan, jolloin otettaisiin ultra ja muita kokeita. Anna itse ei osannut tästä vielä huolestua. Enemmän häntä huoletti Antonin suhtautuminen. Entä jos mies jälleen kääntäisi hänelle selkänsä?

 

Kuukautta myöhemmin Annan epävarmuus Antonin suhteen oli poissa. Tällä kertaa mies oli suhtautunut aivan toisin raskauteen kuin edellisellä kerralla. Raskaus itsessään oli paljon vaikeampi ja Annaa heikotti usein.

-Pieni kullanmuru. Päästä äiti vähän helpommalla, jooko?

Väsymys oli päivittäinen vieras Annan elämässä ja hetkittäin hänestä tuntui, että kallisarvoiset hetket Anan kanssa menivät täydessä sumussa.

 

Kuin varkain koitti Anastasian syntymäpäivä.

 

Hänestä tuli mielettömän suloinen taapero, isänsä kuva.

-Ana, älä laita sitä suuhun jooko? Menee vielä liian syvälle kurkkuun,

Anton huolehti.

Ana katsoi ihmetellen palikkaa. Se oli käden jatke, mutta mitä sillä oikein piti tehdä.

-Ana, kokeilepa lyödä sillä tänne. Katso nyt, isi näyttää.

 

Anastasia seurasi isänsä kättä ja kurottaessaan värikkäiden palikoiden puoleen hän onnistui lyömään puikolla niitä.

 

Ooh! Ääni! Anton alkoi nauraa hersyvästi Anan hämmennykselle.

-Juuri niin kullannuppu.

 

-Kokeilepa vielä uudestaan Ana,

Anton rohkaisi tytärtään ja kuunteli tämän riitasointuista soittoa haltioituneena.

 

-Hienoa Ana! Sinusta tehdään vielä muusikko!

Isänsä kannustuksen paisteessa Anastasia väläytti ilmoille sydämet sulattavan hymyn.

 

Tällä tavalla isä ja tytär viettivät pitkät ajat keskenään ja heidän välilleen kasvoi luja side. Ana rakasti isäänsä varauksetta ja täydestä sydämestään, luotti tämän olevan läsnä aina ja ikuisesti.

 

Anna voi iltaisin paremmin ja silloin hän käytti aikaa maalaamiseen. Isän ja tyttären väliin oli melkein mahdotonkin päästä ja Anna oli oikeastaan niin huonossa kunnossa ettei hän jaksanut asiasta edes murehtia.

 

Hmm, Anna mietti itsekseen, kuvan mittasuhteet ovat jotenkin.. väärin. Vähän niinkuin koko minun elämäni tällä hetkellä. Anna yritti kovasti olla murehtimatta pienokaista, jota sydämensä alla kantoi, mutta lääkäri oli niin huolissaan hänen tilastaan, että se huoli oli jo tarttunut Annaankin. Rakas Jumalan Äiti, älä anna lapselleni tapahtua mitään pahaa, hän rukoili hiljaa itsekseen.

 

Annan painon olisi pitänyt raskauden myötä nousta, mutta se pysyi huolestuttavasti samana. Vatsa kyllä kasvoi ja samaan aikaan Annan kasvot kapenivat, kun lapsi söi lihan hänen ympäriltään.

 

Ei, Anna päätti, minä en murehdi. Kaikki menee hyvin. Kaiken täytyy mennä hyvin. Päättäväisesti Anna sulki kaikki pahat aavistukset ajatustensa ulkopuolelle ja keskittyi maalaamiseen.

 

-Oikein hienosti soitettu Ana! Nyt olisi pikkuhiljaa aika käydä nukkumaan. Isi laittaa Anan potalle.

Antoninkin sisällä oli huoli. Äärettömän syvä huoli. Hän näki kuinka vaimo kuihtui silmissä eikä hän voinut asialle yhtään mitään. Sen vuoksi Anton yritti tehdä kaikkensa helpottaakseen Annan elämää, eikä se ollut edes vaikeaa, hän tuumi. Ana oli Antonille sydämen lapsi, jonka hoitaminen oli ilo.

 

-Näin pienet prinsessat istuvat potalle Ana. Tämä on potta.

Anton taputti potan reunaa ja Anastasia katsoi isäänsä tarkasti.

 

Kokeeksi hänkin taputti pottaa ja äännähti samalla jotain. Puhua Ana ei vielä osannut.

 

Sen sijaan hän oli heti juonessa kiinni ja tiristi pottaan isot pissit.

 

Yön hiljaisuudessa Anton valvoi tyttärensä unta, karkottaen nurkissa vaanivat varjot. Lääkäri hänessä sen sijaan pelkäsi. Tällä pilvellä oli tummat reunat.

 

-Huomenta Ana murunen. Nukkuiko äidin pieni pallero hyvin.
Anastasia oli vasta puoliksi hereillä, lämpöinen ja tuoksui unelta.

 

-Voi Anastasia, yritähän heräillä. Äiti laittaa sinulle ruokaa.
Ana ynähti kuullessaan sanan ruoka.
-Onko Analla nälkä?
Uusi ynähdys.

 

-Katsopa Ana tätä hienoa tuolia, jonka isä kävi eilen ostamassa.
Anna laski tyttärensä upouuteen syöttötuoliin istumaan.

 

Jonkin aikaa Anastasia oli aivan jähmettynyt. Tuoli oli outo kokemus eikä tyttö ollut ihan varma oliko se hyvä vai huono asia. Hetken päästä outouden viehätys lakkasi kuitenkin olemasta ja Ana alkoi kiukutella nälkäänsä.

 

Anna katsoi voipuneesti raivoavaa lasta olkansa ylitse.
-Malta nyt hetki,
hän mutisi niin hiljaa, ettei ääni noussut Anan itkun ylitse.

 

-Tämä ei tule yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka kiukuttelisit.
Anna oli niin väsynyt ettei jaksanut edes hermostua. Rauhallisin liikkein hän asetti ruuan soseuttimeen.

 

Anastasia oli niin kiukkunsa vallassa ettei huomannut äidin kävelleen tuolinsa eteen lautanen kädessä.

 

-Katso Ana, tässä. Otapa lusikka toiseen käteen. Lusikka Ana.
Annan ääni haipui ja hän huokaisi raskaasti.

 

Ana viskasi lusikan lattialle ja kouri ruokaa sormineen.
-No, ihan sama kai se on,
Anna mutisi.

 

-Katso näin Ana, äiti näyttää mallia. Tämä laitetaan suuhun.

Anastasiaa vähät kiinnosti äidin opetus. Nälkä kaihersi vatsassa ja sinne oli saatava apetta.

Anna luovutti suosiolla ja keskittyi pakottamaan ruuan alas. Nälkäkään ei enää nykyään ollut. Ruoka oli pakko syödä, koska lapsi rinnan alla oli ruokittava. Itsestään Anna ei jaksanut enää välittää. Jokainen uusi päivä oli taistelu ja voitto viimein päivän kääntyessä iltaan. Häviötä ei ollut olemassakaan. Ei edes sen mahdollisuutta.

-Tuliko Anan pikku massu täyteen,

Anna leperteli ja kutitti tytärtään. Ana kikatti tyytyväisenä.

-Ana, sano äiti. Äiti. Ä-i-t-i.

-Ei tästä tule mitään. Et sinä edes yritä sanoa sanaakaan. Äiti on ääliö kun edes yrittää. Ääliö,

Anna jupisi harmistuneena.

-Ääliö,

Ana äkkiä toisti kirkkaalla lapsenäänellään.

 



Sen jälkeen tyttö jäi tapittamaan äitiään hyväksyntää odottaen.

-Hienoa Ana, ensimmäinen sanasi on ääliö.

Tilanne oli niin surkuhupaisa, että Anna alkoi lopulta nauraa ja väsymys sai hänet nauramaan aina vain enemmän ja se taas sai Anan toistelemaan ääliötä yhä uudestaan.

-Koko päivä on mennyt yöpaidassa neitiseni. No melkein koko päivä. Yritetään nyt kuitenkin siistiytyä ennen kuin isä tulee kotiin. Käydäänpä reippaasti potalla.

-Reippaatti,

Anastasia toisti ja se toi pienen hymyn Annan kasvoille.



Myöhemmin Anna nukkui Antonin saavuttua töistä. Raskaus oli vasta vähän yli puolessa välissä, mutta Anna oli jo aivan loppu tästä raskaudesta.



Samana iltana synnytys käynnistyi yllättäen. Anna huusi kivun kourissa ja Anton meni ensin melkein paniikkiin. Ripeästi mies kuitenkin toipui ja soitti ambulanssin paikalle. Synnytys alkoi aivan liian aikaisin ja pelko sai molemmat hiljaisiksi, mitä Anna nyt vaikersi supistusten kourissa.
-Tohtori Rowan tietää kyllä mitä tehdä. Kaikki menee hyvin,
Anton lohdutti vaimoaan, vaikka ei uskonut sanoihin itse. Hän ei ollut eläessään pelännyt näin paljon.



Anna ei suostunut kannettavaksi paareilla sairaalaan vaan käveli sitkeästi itse sairaalan ovista sisään. Anton oli jäänyt kotiin Anastasian kanssa eikä Annalla ollut tukenaan ketään muuta kun tohtori Rowan.

Synnytyksestä tuli vaikea ja lopulta lääkäri päätyi leikkaamaan lapsen ulos hätäsektiolla. Hän oli lähellä menettää heidät molemmat leikkauspöydälle.

Muutaman viikon päästä Anna käveli omin jaloin ulos sairaalasta Katariinan kanssa. Vaikka tyttö oli ollut syntyessään heiveröinen, oli pienokaisen halu elää suuri. Hentoinen Katariina kiri pian kiinni tarvittavan kotiutuspainon ja oli terve vauva kaikin puolin.

Anna oli onnellinen saadessaan vihdoin laskea toisen tyttärensä omaan kehtoonsa.

Annan aika meni toipuessa ja lapsia hoidellen. Hän oli vielä hyvin heikko, mutta jaksoi juuri sen mikä oli pakko jaksaa ja peitti hymyn taakse sen, mitä ei jaksanut. Ollessaan kahden lasten kanssa Anna saattoi kuitenkin surra.

"Olen pahoillani Anna. Tämä on viimeinen lapsi, jonka koskaan voit saada. Me jouduimme tekemään massiivisen leikkauksen, sillä kohtusi ei supistunut kunnolla ja olisit kuollut verenvuotoon."

Lääkärin sanat pyörivät lakkaamatta Annan mielessä. Hänen haaveensa suuresta perheestä oli ikiajoiksi haudattu ja syvällä sisimmässään Anna teki surutyötä.

Onneksi oli kuitenkin vauvantuoksuinen Katariina. Hänen hoitamisensa oli Annalle parasta mahdollista terapiaa ja koska hän nyt tiesi ettei lapsia enää tulisi, oli vauva hänen sylissään lakkaamatta.

-No kuinka minun kaikki naiseni ovat pärjänneet täällä keskenään,

Anton kyseli ruokapöydässä.



-Oikein hienosti rakas. Ana on oppinut puhumaan jo tosi loistavasti, mutta kävelyä emme ole ehtineet vielä harjoitella. Katariina taas syö ihan jatkuvasti ja kasvaa ihan silmissä.

Anna teeskenteli reipasta ja iloista.

-Minä voin opettaa Analle kävelyä ja sinä voisit ehkä mennä ottamaan pienet torkut rouvaseni, niin hoidan Katariinankin nukkumaan. Lepää hetki rakkaani.

-Ai...

Anna ei tiennyt ollako kiitollinen vai loukkaantunut, kun Anton astui hänen reviirilleen. Lopulta hän kuitenkin lakkasi pohtimasta asiaa ja päätti noudattaa miehensä neuvoa sillä seurauksella, että hän nukahti ennen kuin pää edes ehti koskettaa tyynyä.

-Kas niin pikku Katariina. Siskosi nukkuu ja sinä täällä vain virkeänä makailet vuoteessa. Tuletko isin kanssa katsomaan televisiota?



Koska Katariina ei sanonut asiaan juuta eikä jaata, meni Anton vauva sylissään katselemaan romanttista elokuvaa. Hänestä oli tullut lasten ja Annan myötä aivan toinen mies.

Aamulla Katariinan nukkuessa Anton teki kuten oli luvannut ja opetti Anastasiaa kävelemään.

-Hieno tyttö! Heti kävelit jo monta askelta!

Anton heitti Anan ilmaan ja tyttö kirkaisi riemusta.

-Shhh, ei herätetä siskoa,

Anton torui lempeästi.

Anna toipui hiljaksiin kuukausien kuluessa ja alkoi jälleen maalata, malttaessaan viimein jättää Katariinaa enemmän isänsä hoidettavaksi.

 

Kuun noustessa taivaalle Anna ymmärsi illan olevan jo pitkällä ja siivosi siveltimet pois.

Keittiössä Anton halasi Annaa tavallista lämpimämmin.

-Rakas, minä olen järjestänyt meille vapaaillan. Menepä pukemaan kaikkein kaunein pukusi yllesi ja me lähdemme teatteriin.

 

Anton suuteli Annaa lempeästi ja naisen sydän lepatti rinnassa kuin vedosta kärsivä kynttilänliekki. Ilta oli loistava. Teatterinäytös oli viihdyttävä ja romanttinen ateria kuun valossa sen jälkeen unelmien täyttymys.

-Anna, sinä olet minun elämäni valo. Minulla on kaikki kun minulla on sinut ja meidän lapsemme.

Anton suuteli tämän jälkeen Annan sormia ja nainen tunsi väreiden kaikuvan selkäpiissään asti.

-Anton,

hän henkäisi, tuskin saaden ääntä kulkemaan.

-Minä aion näyttää sinulle ihan täsmälleen kuinka paljon sinua rakastan...

.....

-Anton...



Ulkona hehkui täysikuu siunaten heidän rakkautensa.

 

 

 

--------------------

 

 

No niin, siinä tämä surureunainen, arkinen ja osin romanttinenkin osa. Jatkoa seuraa heti kun allekirjoittanut vain aikaan saa.

 

-Windolyn-