5. Mustasukkaisuuden terävä tikari

Hiljaa hyvä tulee, sano. Vähän nopeammallakin tahdilla näitä voisi toki julkaista, mutta se taitaa olla ajankäytöllinen kysymys. Tässä kuitenkin viimeinen osa tälle vuodelle. Olkaahan ystäväiset sitten varovaisia niiden rakettien kanssa! Muistakaa turvasäännöt ja suojalasit, jotta ensi vuosikin olisi kaikille mukava =)

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

Toivottaa: Windolyn

Tässä osassa on 71 kuvaa.

--------------------

Anton oli jälleen vallan huumaantunut vauvan tuoksusta. Hän puuhaili pienen Katarinan kanssa aina kun se vain oli mahdollista. Aika kuitenkin tätä nykyä jakautui niin moneen osaan. Oli työ, Anastasia, Katarina ja tietenkin Anna.

Isän leikkiessä nuoremman sisaren kanssa Anastasia uinui omassa pinnasängyssään.

Samoin nukkui myös Anna, vieläkin heikko raskauden, synnytyksen ja leikkauksen jäljiltä.

Niin Anton valvoi kaikkien rakkaidensa unta, milloin kotona oli. Muiden nukkuessa ajan saattoi käyttää hyödyllisesti ammatin salojen opiskeluun.

--------------------

Anastasia oli vihdoin oppinut käymään itse potalla. Isi oli nostanut hänet vuoteesta, pusuttanut päälakea ja laskenut sen jälkeen lattialle peppua taputtaen.

-Käypä potalla Ana-pieni,

isi oli kuiskannut ja Anastasia kävi, koska isi kerran pyysi. Isi oli Anastasian maailman kirkkaimmin paistava aurinko, jonka valossa ja rakkaudessa pieni tyttönen paistatteli.

Sitä aurinkoa vain oli tullut himmentämään pieni pilvi. Se kyseinen pilvenretale huitoi parhaillaan omassa sängyssään, hihkui iloisena, ihan kuin tässä olisi jotain tosi hauskaa.

Anan suu vääntyi. Sisko. Tullut viemään vanhempien huomion. Anan isi! Ei Katan. Anan. Mustasukkaisuuden terävä tikari viilsi Anan mieltä ja jätti jälkeensä vihlovan haavan.

-Huomenta Anastasia! Kävitkö sinä jo potalla? Hieno tyttö! Tule antamaan äidille aamuhali!

Äiti. Anan äiti. Ei Katan. Ja siinä äiti oli, hymyili vain Anastasialle, ojensi kätensä ja avasi sylinsä.

Pienin, pehmein jaloin Anastasia juoksi äitinsä syliin.

-Äiti,

hän kirkaisi onnellisena.

-Äidin pieni pullasorsa! Tänään teillä molemmilla on synttärit ja saatte ihan omat kakut!
-Kakkua! Kakkua!

Anton myhäili itsekseen siivotessaan potan ja kuunnellessaan Anastasian riemua sekä Katarinan hihkumista omassa vuoteessaan. Elämä oli yhtä auringon paistetta ja onnea.

--------------------

Myöhemmin päivällä juhlittiin sitten ensin Katarinan synttäreitä.

Molemmat vanhemmat olivat paikalla, mutta Anastasia oli halunnut jäädä pukemaan juhlavaatteet päälleen. Ihan itse.

Katarinasta sukeutui samanlainen pellavapää kuin äidistään.

-No niin Anastasia, on sinun vuorosi. Tänään sinusta tulee iso tyttö ja aloitat huomenna koulun. Saat paljon uusia kavereita ja opit lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan.

Anastasiaa alkoi epäilyttää.

Tässä kaupassa oli jotain väärin... Hän lähtisi kotoa kouluun ja pikkusisko omisi vanhemmat sillä välin.

-Ei tahdo synttäreitä,

Anastasia penäsi.

-Mitä? Älä hassuttele Ana.

-Sinä olet aina äidin pieni tyttö, tapahtui mitä tahansa,

Anna sanoi ja halasi nikottelevaa tytärtään lempeästi.

Anastasia unohti hetkessä harminsa kasvamisesta nähtyään kakun.

-Kakku! Anan kakku,

hän huudahti.

-Isi puhaltaa Anan kynttilän.

-Ei! Isi ei puhalla! Ana ihan itse!

Anastasia hätääntyi eikä huomannut pienen pientä virnettä vanhempien kasvoilla.

Niin kiukutteleva pikkutyttö puhalsi reippaasti kynttilän sammuksiin.

Nyt Anastasiassa oli jo selkeästi nähtävissä lupaus tulevasta kaunottaresta. Hän oli perinyt isänsä leiskuvan punaiset hiukset ja äitinsä suklaanruskeat silmät. ( luonteenpiirteet tässä vaiheessa: virtuoosi, nero, kurinalainen )

-Ei ole mitään pelättävää Katarina. Äiti ei anna sinun pudota,

Anna rauhoitteli Katarinaa, joka hieman säikkyi ensimmäistä potalle istuttamista.

-Äidin pieni satakieli. Äiti ei koskaan anna sinulle tapahtua mitään pahaa.

Anastasia taas tutustui ihan uuteen kylpyammeeseen, joka oli ostettu tyttöjen kylpyhuoneeseen hänen vanhenemisensa kunniaksi. Amme oli nallen muotoinen, korvat ja kaikki.

Ana nautti täysin rinnoin loiskutellessaan vettä. Lattiahan siinä sivussa kastui, mutta tyttö ei sitä hauskanpidoltaan huomannut.

Ammeessa oli myös tosi kivaa leikkiä ihan uudella lahjalla: sukellusveneen kaukoputkella! Ana kuvitteli tähyilevänsä merirosvojen aarresaarta ja viihtyi ammeessa niin pitkään, että vesikin ehti jo viiletä.

Katarina oli perustyytyväinen lapsi. Hän ei koskaan kiukutellut eikä itkenyt ja hymyilikin melkein tauotta, toisin kuin Anastasia, joka oli varsin vakava tyttönen.

Nälästä huolimatta Katarina malttoi odottaa ruokaansa ja ihasteli lautastaan hyvän tovin.

-Kuule Ana, kun minä olen huomannut, että jokin painaa sinua. Haluaisitko puhua siitä,

Anton aloitti heidän istuessaan kahdestaan pöydässä, Annan ollessa hoitamassa Katarinaa yöpuulle.

-Ei mua mikään vaivaa,
Ana murahti ja tuijotti tiivisti kakunpalaansa.

-Anastasia, älä laske luikuria isälle. Jos et kerran sano sitä itse niin minä sanon: olen huomannut sinun olevan mustasukkainen sisarellesi.
Anastasia ei vastannut mitään.

-Ihan oikeasti Ana, ei sinun siskosi vie meidän rakkautta sinua kohtaan mihinkään. Ihan yhtä paljon me rakastamme sinua kuin Katarinaakin.
Anastasia oli kuitenkin päättänyt olla puhumatta, joten Anton huokaisi raskaasti.
-No, siivotaan sitten pöytä,
hän sanoi heidän syötyään kakut hiljaisuuden vallassa.

Ana jurotti, mutta kantoi oman lautasensa tiskikoneeseen. Sen jälkeen Anton patisteli hänet iltapesulle ja nukkumaan, kävi peittelemässä murjottavan pikkutyttönsä unten maille.

Tullessaan tyttöjen huoneesta Anton löysi vaimonsa siivoamassa keittiötä. Hän nappasi Annan syliinsa ja painoi tämän huulille syvän suudelman.

-Eiköhän keittiö ole tältä illalta siivottu,
hän ehdotti painokkaasti Annalle.

-No, ehkä se sitten on,

Anna sanoi ja tunsi äkkiä ujostelevansa. Lempeästi Anton otti Annaa kädestä ja ohjasi tämän heidän huoneeseensa.

Anna oli aivan käsittämättömän onnellinen. Kyllä, hän olisi halunnut enemmän lapsia, paljon lapsia, mutta se haave oli heitettävä mielestä. Anna ei väheksynyt onneaan. Hänellä oli rakastava mies ja kaksi kaunista, ihanaa lasta.

-Juttelin tänään Anan kanssa hänen mustasukkaisuudestaan. Tyttö ei halunnut sanoa minulle yhtään mitään. Murjotti vain. En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä.

Anna pusertautui Antonin kainaloon.

-Annetaan ajan kulua. Kyllä kaikki viimein ratkeaa,

hän sanoi hellästi.

-Sinä olet niin käsittämättömän hyvä ja kaunis. Koko sydämesi on kaunis Anna,
Anton kuiskasi ja painoi Annan tyynyjä vasten, suudellen ensin hellästi, sitten kiihkeämmin.

Edellisestä kerrasta oli pitkä aika, vaikean raskauden sekä sen jälkeisen ajan vuoksi, joten Annan ja Antonin suonissa kiersi kuuma veri ja yöstä tuli oikein kiihkeä.

--------------------

Aamulla Anastasia pakeni lastenhuoneesta shakkipöydän ääreen. Isi oli tullut vastaamaan Katan kutsuun eikä Ana halunnut olla sitä katselemassa. Mustasukkaisuus repi ja raasti tytön rintaa. Jos hän oppisi shakin oikein hyvin, niin ehkä isi sen jälkeen ei huomaisi enää Kataa lainkaan, vaan viettäisi aikansa hänen kanssaan ja ihastelisi Anan taitoja. Ensin pitäisi ymmärtää miten näitä nappuloita siirrellään. Hmm...

-Huomenta satakieli. Mennäänkö syömään aamupalaa?

Katarina ynähteli myöntävästi ja kurkotti käsiään isäänsä kohti.

Anton vaihtoi työvaatteet päälleen ja kävi hyvästelemässä Katarinan ennen töihin lähtöään. Kimppakyyti antoi kuulua jo itsestään, joten mies huikkaisi pikaisesti hyvää koulupäivää Analle ohi juostessaan.

Anastasia tunsi kuinka kyyneleet polttelivat ihan luomien takana. Isi meni eikä edes halannut lähtiessään. Koulubussi odotti ja tänään Anastasiaa ei olisi kiinnostanut laisinkaan koko koulu. Tai mikään.

Typerä, typerä sisko, joka oli tullut pilaamaan Anastasian täydellisen elämän!

--------------------

 -Ja sitten se hirviö nousi kuin suoraan maasta ja kohotti kauhistuttavat kätensä korkealle päänsä yläpuolelle...

Annalla oli menossa Katarinan leikitys ja tyttö kuunteli silmät selällään mihin satu päättyisi.

 -Ja sitten ne kädet... menivät kutittamaan pientä Katarinaa,

Anna lopetti ja kutitti tytärtään niin, että tämä kikatti vedet silmissä.

 -Hei Anastasia. Me olemme lähdössä kirjastoon. Tuletko mukaan,

kysyi Anna koulusta palaavalta tyttäreltään.

-Mun pitää tehdä läksyt,

Anastasia mutisi hädin tuskin kuultavasti.

-Voihan ne tehdä kirjastossakin...

Anastasia kuitenkin vain käveli äitinsä ohitse. Anna tunsi itsensä voimattomaksi ja surulliseksi.

 Että vielä kirjastoon! Äidin ja sen typerän pikkukakaran kanssa!

 Toisaalta... kirjastossa olisi voinut olla aika kivaa...

 Anastasiaa harmitti vielä enemmän, sillä hän ymmärsi olleensa tosi typerä kieltäytyessään kirjastoon lähdöstä. Hän jäi kaikesta kivasta paitsi, ihan omaa tyhmyyttään. Jupisten Ana keskittyi läksyjensä tekoon.

 Annan olo oli todella haikea. Katarina tuntui suloisen pehmeänä painona hänen kylkeään vasten, mutta toinen kylki hohkasi kylmyyttään ilman Anastasiaa. Mitä ihmettä hän voisi tehdä?

 Kirjaston ovella Anna törmäsi Lempi Papukaijaan, heidän ruuanlaittokerhonsa puheenjohtajaan.
-Lempi, pitkästä aikaa! Ihana nähdä sinua!

 -Anna! Mitä sinulle kuuluu? Sinua ei ole viime näkynyt kerhoilloissamme sitten viimeisimmän raskautesi,

Lempi huudahti ilahtuneena Annan näkemisestä. Sunlit Tidesissa toimi ruuanlaittokerho, jonka jäsenet olivat kiinnostuneita kokkauksesta ja leipomisesta, jakoivat keskenään vinkkejä ja reseptejä sekä maistelivat muiden tuotoksia hyvän seuran merkeissä. Anna oli ollut tämän kyseisen kerhon jäsen jo useamman vuoden ajan.

 -Voi Lempi,

Anna huokaisi.

-Meillä on hieman vaikeaa Anastasian kanssa. Tyttö ei millään tahdo hyväksyä Katarinan tuloa vieläkään, kiukuttelee ja murjottaa vain. Emme yhtään tiedä mitä asian kanssa tehdä.

Kerhon jäsenet jakoivat elämää ja vaikeuksiaankin keskenään hyvin avoimesti ja Anna oli helpottunut saadessaan puhua asiasta jonkun muunkin kuin miehensä kanssa.

 -Pahoittelen Anna. Sisarkateus voi olla tosi rankkaa lapsille ja heidän vanhemmilleen. Muistan itsekin oman siskoni tehneen minulle kaikenlaista vilunkia, kun hän ei tykännyt joutua pois vanhempiensa silmäterän asemasta. Siihen ei auta mikään muu kuin aika. Meistäkin tuli vuosien mittaan vihdoin ystävykset.

Lempin sanat lohduttivat Annaa. Vielä siis oli toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

 Naiset juttelivat hetken niitä näitä ja sitten Anna lähti etsimään Katarinaa, ottaen mukaansa lastenkirjan.

 -Katsopa mitä äiti löysi! Kiva kirja pikku-Pietarista ja laskemisen ihmeistä.

 -Tulehan tänne katselemaan kuvia niin äiti lukee sinulle.

 Niin kaksi pellavapäätä painui kirjan ääreen iltapäiväauringon luodessa heidän ylleen lämmintä hehkuaan.

 -Joko sinulla on nälkä? Haluaako pikku tirriäinen ruokaa? Maha taitaa murista,

Anna naureskeli ja heitti Katarinan ilmaan.

-Mennään kotiin syömään.

 Anna oli oikeassa. Katarinalla oli jo nälkä ja niin oli Annallakin.

--------------------

Ennen töihin menoa Anton rentoutui shakin ääressä. Hetki keskeytyi kuitenkin vihaiseen parahdukseen tyttöjen ammeen rikkoutuessa.

 Nopeasti Anton vaihtoi työvaatteet ylleen ja suuntasi korjaamaan ammetta. Äkkiä hän tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään. Oli täysikuu ja ikkunan takana seisoi joku.

 Ei, ei voinut olla totta! Ne olivat palanneet! Anton näki kauhistuttavan olennon syrjäsilmällään. Älä katso suoraan siihen tai se varastaa sielusi, oli äiti aikanaan kuiskannut Antonille kun mies oli ollut pieni poika. Niinpä Anton heitti ikkunaluukut pian kiinni, ei katsonut olentoa ja kielsi sen jälkeen ketään menemästä ikkunaan ja ulos meno oli aivan ehdottomasti kielletty.

 Koska mitään muutakaan ei ollut oikein tehtävissä, Ana alkoi hieroa varovaista tuttavuutta sisareensa.

-Katso Kata, näin. Laita kädet tällälailla kasvoille.

 Kiltisti Katarina matki isosiskoaan ja laittoi kädet kasvoilleen miten kuten taisi.

-Kukkuu!

Katarina sävähti ensin ja alkoi sitten kikattaa hillittömästi. Jaa, ehkä sisko ei sittenkään ollut niin paha asia...

 Anna peitteli tytöt vuoteisiin ja kuunteli hetken heidän tuhinaansa.

Äidin hemmotteluhetki lasten jo käytyä nukkumaan ja talon hiljennyttyä. Kaikki oli täydellistä.