6. Elämä kuin kulunut kangas

No niin ystäväiseni. Taas on hetki vierähtänyt tässä välissä ja viimein uusi osa on valmis. Romanovien jälkeläisten elämä ei tule olemaan ruusuilla tanssimista. Välillä päästään henkäisemään hieman ja nautitaan romantiikasta. Sitten taas ruuvipihti kiristyy ja luvassa on käänteitä, jotka saavat simit solmuun jos toiseenkin. Romanovin kivet eivät sammaloidu ;-)

Tässä osassa on 84 kuvaa.

--------------------

Oli Katarinan syntymäpäivä. Tyttö oli tyytyväinen heti aamulla herätessään.

-Huomenta kultaseni. Arvaatkos kenellä on tänään syntymäpäivä,

Anna kyseli.

-Ooh! Kakkua?

Katariina katsoi toiveikkaana äitiinsä.

-Kyllä kultaseni, äiti on leiponut sinulle kakun.

Lapsen tuntu sylissä. Pehmeä, lämmin...

Annalla oli hirvittävän haikea olo. Tämä oli hänen viimeinen vauvansa ja kohta liian iso syliin. Anna olisi halunnut pysäyttää ajan juuri tähän hetkeen. Vielä hetken hän nuuskutteli ihanaa taaperotuoksua, painoi poskensa pellavaisille hiuksille ja nämä muistot hän talletti syvälle sydämeensä.

-Katsohan Katariina, täällä se kakku on.

Tyttö hihkui ilosta ja olisi jo halunnut kovasti juosta äidin sylistä maahan.

-Ei, odotahan,

Anna nauroi,

-Et yletä puhaltamaan kynttilää maasta.

-Itse puhaltaa,

Katariina ilmoitti topakasti.

-Kyllä, ihan itse puhaltaa.

Katariina suipisti pienet huulensa ja puhalsi kynttilän sammuksiin. No, melkein ilman apuja.

Tässä Katariina lapsena. Hauskasti lapsilla mennyt värit ristiin =) Anastasialla isän hiukset ja äidin silmät, Katarinalla äidin hiukset ja isän silmät. ( Luonteenpiirteet nyt: taiteellinen, eksentrinen, bilehile )

Anna oli saavuttanut melkoista kuuluisuutta maalauksillaan ja nykyään niistä maksettiin jo melkoisia summia. Eräs taiteentuntija Annan ruuanlaittokerhosta oli vinkannut, että kannatti viedä taulut välittäjälle. Sitä kautta niistä maksettiin vielä enemmän, joskin välittäjä toki otti pienen palkkion myös itselleen.

Vaikka Anton oli nykyisellään töissä käytännössä 24/7, hänen tulonsa olivat vielä varsin pienet, joten kaikki talon peruskorjaukset ja lisäosat ksutannettiin pääsääntöisesti Annan tuloilla. Anton oli saanut kauan kaipaamansa autokatoksenkin.

-------------------

Muutama kuukausi myöhemmin

Katarina otti torkut koulun jälkeen. Anastasia oli jälleen ties missä kavereidensa kanssa. Vaikka tytöt olivat melko samanikäisiä, Katarina ei Anan menoihin kelvannut. Katarina sai kyllä koulusta kavereita reippaana ja sosiaalisena tyttönä, mutta opiskelu oli hänelle huomattavsti vaikeampaa kuin nerolle sisarelleen, joten hän ei voinut koulun jälkeen lähteä kavereidensa kanssa hengailemaan ja läksyjen teko yksin uuvutti pienen tytön täysin.

Onneksi oli olemassa rakas harrastus, joka toi Katarinan elämään iloa. Ei ollut mitenkään sattumaa, että Katarina oli valinnut maalauksen harrastuksekseen, sillä hän matki rakasta äitiään lähes kaikessa. Vaikka maalaukset eivät vielä olleetkaan kovin... eh... korkeatasoisia, muisti Anna kehua nuorempaa tytärtään.

Annaa huoletti hieman tyttöjen kireät välit. Tai lähinnä Anastasian suhtautuminen pikkusisareensa. Sen vuoksi hän oli leiponut jälleen kerran kakun ( näitä synttärikakkuja oli jääkaapissa kaksin kappalein, joten niitä syötiin... pitkään! kirj.huom. ) ja ajatteli, että kun tytön suu oli makeana, hän voisi ottaa asian puheeksi.

-Kuule Anastasia, miksi sinä tulet niin kovin huonosti toimeen sisaresi kanssa,

Anna päätti lopulta kysyä suoraan.

-No kun se on niin kauhean lapsellinen,

Anastasia mutisi suu täynnä kakkua, katsomatta äitiään silmiin. Anna ei voinut muuta kuin huokaista syvään.

-Yrittäisit nyt kuitenkin, olisit niin kiltti. Hän on ainoa sisar, jonka sinä koskaan saat.

Anastasia ei vastannut. Hänen kielensä päällä pyöri kuitenkin kirpeä vastaus: en olisi halunnut sitä yhtäkään.

Katarina oli iloinen ja kepeä lapsi, Anastasia taas taipuvainen synkkämielisyyteen. Häntä kaihersi sisaren ainainen iloisuus ja se, kuinka hyvin sisko tuli toimeen molempien vanhempien kanssa. Nyt sisar oli vielä alkanut maalaamaan. Maalaamaan! Mikä se rääpäle oikein kuvitteli olevansa? Taiteilijako? Yritti vain uida äidin suosioon entistä tiiviimmin ja tunki samalla hänet, Anastasian, jonnekin takanurkkaan.

Vaikka Katarina näyttikin aina iloiselta ja tyytyväiseltä, hän itki hiljaa itsekseen siellä, missä kyyneleet eivät näkyneet ja jossa niiden jäljet sai heti pestyä pois.

Eräänä kouluaamuna tytöt olivat molemmat hyvissä ajoin hereillä. Ana oli katsomassa televisiota kaikessa rauhassa, kun hän ärsytyksekseen näki sisarensa kipittävän paikalle.

Menossa oli Selviytyjät Pohjois-Simeriassa, Anan suosikkiohjelma.

-Hyi kun tuo näyttää kylmältä puuhalta,

Kata kauhisteli selviytyjien kylmästä punaisia ja valkoisia poskia, yrittäen luoda kontaktia samalla sisareensa.

-Ha-ha! Sä oletkin tuollainen lällyperse! Et pärjäis tuolla hetkeäkään,

Ana ivasi ylemmyydentuntoisena.

-Se oli tosi ruma sana,

Kata kauhisteli.

-Senku juokset vinkumaan porukoille,

Ana esitti viileää ja välinpitämätöntä.

Samassa hänen kauhukseen isä ilmestyikin paikalle kirjansa kanssa ja istui tyttöjen väliin. Kylmä hiki kihahti Anan otsalle. Jos sisko oikeasti kielisi nyt isälle, hän olisi ainakin viikon arestissa, jos edes riittäisi.

-Et sano sitten mitään,

hän suhahti vihaisesti isänsä selän takaa Katalle.

-Sano mistä,

Anton kysyin nostamatta katsetta kirjastaan ja se sai Katarinan hätkähtämään ja Anastasian posket punehtumaan.

-Eh.. Siitä, että kun me ollaan aikuisia, niin aiotaan osallistua tuohon ohjelmaan,

Katarina valehteli sydän kurkussa.

-Shh, ei sitä pitänyt kertoa,

Anastasia peesasi valhetta.

-Hmmm,

oli ainoa, mitä Anton tuumasi. Ei hän ollut tyhmä. Jotain oli tekeillä, mutta pakottamalla sitä ei tytöistä ulos saisi.

-Tota... kiitti kun et sanonu iskälle,

Ana sai puristettua itsestään vaivalla kiitoksen ulos.

-Ei siinä mitään,
vastasi Kata coolisti. Rauha oli niin kovin väliaikainen...

--------------------

Theodona Jayne, ruuanlaittokerhon nykyinen puheenjohtaja. Häneen Anna törmäsi yhdellä matkallaan kirjastoon. Tytöt olivat tulossa sinne koulun jälkeen, joten Anna ehti hetken jutella ystävänsä kanssa.

-Voi Theo... Minä en tiedä mitä tehdä...

 -Tämä elämä on kuin kulunut kangas. Se riveää, paikataan ja sen jälkeen se ratkeaa paikan vierestä. Loputonta parsimista yhtä kaikki,

Anna tuskaili.

-Anna. Mikä on vialla,

Theo kysyi.

-Kaikki. Tai no, ei ihan kaikki, mutta melkein. Katsos kun...

Ja niin Anna aloitti kertomuksen Theolle lasten keskinäisistä ongelmista ja vähän hänen omistaankin Anastasian kanssa.

-Oi Anna, tuo kuulostaa niin tutulta. Annapa kun minä kerron sinulle tarinan...

Naiset keskustelivat tämän jälkeen pitkän tovin ihmissuhteiden vaikeuksista.

Sillä välillä Ana ja Kata tulivat koulusta suoraan kirjastoon tekemään läksyjään ihan ensimmäiseksi. Anastasia uppoutui omiin koulukirjoihinsa niin täysin, että ei huomannut pikkusiskonsa ongelmia.

Ei ennenkuin Katarina nyyhkäisi tahtomattaan.

-Mitä? Itketkö sinä,

kysyi Anastasia ällistyneenä ja tunsi samassa omantunnonpistoksen rinnassan.

-Helppoahan tää sulle on,
Katarina mutisi.
-Sä olet nero, joten tää kaikki sujuu sulta ihan tuosta noin vaan, mutta kun kaikki meistä ei ole neroja...

--------------------

-Anteeksi mitä sinä sanoit,

Anna kysyi häkeltyneenä.

-Me haluaisimme sinusta kerhomme puheenjohtajan. Sinä olet jotenkin niin pätevä ja taitava aivan kaikessa,

Theo selitti huomaamatta Annan totaalisen hämmentynyttä ilmettä.

-Olemme myös suunnitelleet taidetunteja kerhon yhteyteen, niin, ikäänkuin laajentaisimme meidän iltojamme. Sinä olisit ihan loistava vetämään meidän taideiltojamme Anna.

-Minä... Theo... Olen todella imarreltu,

Anna änkytti,

-En kuitenkaan voi alkaa kerhomme puheenjohtajaksi. Ei minulla riitä aika siihen.

Tällä välin Anastasia ja Katarina olivat siirtyneet käytännön harjoitusten pariin.

-No niin, katsos nyt Kata. Kun mä otan tämän verran näitä ja samoin noita toisia, niin kuinkas paljon niitä on yhteensä,

Ana kysyi.

-Sä saat tämän kuulostamaan niin kauhean helpolta,

Katarina naureskeli ja vastaili sitten sisarensa kysymyksiin ja sai kaikki vastaukset oikein.

Myöhemmin Anna ajoi Theon ensin kotiin. Niin, Anna tosiaan oli lopulta ottanut ajotunteja ja saanut itselleen ajokortin.

Tytöt istuivat takapenkillä hiljaa, mietteissään. Heidän välillään oli jotain orastavaa, kenties ystävyyttäkin, eikä kumpikaan oikein uskaltanut sanoa sanaakaan.

-Iskä! Mä sain äikänkokeesta täyden kympin,

Katarina hehkutti heti kotiin päästyään.

-Ja kuviksestakin tuli täysi kymppi!

-Katarina -kulta, sinusta on tulossa äitisi veroinen taiteilija,

Anton sanoi kannustaen tytärtään.

-Iskä. Kun mä pärjäsin niin hyvin, niin saanko mä pyytää jotain?

-Tottakai. Kysy ihmeessä,

Anton lupasi.

-Voidaanko me huomenna mennä rannalle?

-Tietenkin kultaseni. Isi tulee heti töiden jälkeen teidän kanssa. Voitte mennä sinne etukäteen.

Anton halasi Katarinaa. Tytön pyyntö oli niin kovin vähäinen. Moni muu lapsi olisi toivonut ties mitä kallista lahjaa, mutta ei Kata.

Myöhemmin illalla tytöt söivät iltapuuroa ja vanhemmat äityivät kuhertelemaan keittiössä lastensa nähden.

-Katso nyt,

suhahti Anastasia,

-ne on ihan liimaantuneita toisiinsa. Ällöttävää.

-Hmm,

Katarina ei vastannut juuta eikä jaata.

-No, kyllä säkin sitten pohdit asiaa, kun jaloissa äkkiä pyörii joku räkänokka pikkukakara,

mutisi Ana pahansuovasti.

Se sai Katarinaltakin iltapuurot väärään kurkkuun. Mitä? Tulisiko heille vauva?

Anna ja Anton olivat täysin tietämättömiä lastensa mietteistä. Heidän rakkautensa aurinko hohkasi kuumana ja kohta se oli ihan täysin ainoa asia, johon pariskunta kykeni keskittymään.

Myöhemmin Anna nukkui ja Anton luki jotain lääketiteteellistä julkaisua. ( Tässä vaiheessa Anton siis ei enää kokenut väsymystä eikä hygienia laskenut lainkaan. Pelin omia bugeja. )

Seuraavana päivänä Anna tilasi taksin viemään hänet ja lapset rannalle.

Anastasian mieli oli kitkerä, sillä Katarina oli vallannut etupenkin.

Kaikki eilinen orastava ystävyys oli jälleen kerran kuin pois pyyhkäisty Katarinan ajattelemattoman teon vuoksi. Paikkahan olisi kuulunut Anastasialle. Hän se oli vanhempi tyttäristä!

-Äiti, saadaanko me mennä jo uimaan? Me luvataan olla ihan varovaisia siihen asti, kunnes isi tulee,

Anastasia aneli.

-No... Jos te lupaatte olla tosi varovaisia ettekä mene kauhean syvälle,

Anna lopulta antoi luvan.

Anaa kiukutti. Kata oli jo vedessä, pitkällä, kun hän oli vasta ollut anelemassa äidiltä lupaa mennä uimaan. Katkeruus kuohahti Anastasian suonissa rajuna. Juuri sillä hetkellä hän vihasi sisartaan rajattoman paljon.

Anna ei näistä mitään tiennyt, sillä häntä ei uiminen kiinnostanut. Anna otti reseptikirjan laukustaan ja keskittyi lukemaan. Vaikkei hän aikonutkaan puheenjohtajaksi kerhoonsa, saattoi hän silti opastaa muita kulinarististen nautintojen maailmaan.

Tytöt olivat uineet paljon kauemmas rannasta kuin oli alunperin sovittu. Ana sai Katan vihdoin kiinni.

-Luvattiin äidille, että ei mennä kauas rannasta. Täällä sä kuitenkin vaan olet,

Anastasia ärhenteli Katarinalle.

-Niin näytät olevan sinäkin,

Katarina vastasi.

Anastasia roiskaisi vihoissaan vettä Katarinan naamalle, sillä hän ei voinut tehdä sitä, mitä olisi kaikkein eniten juuri sillä hetkellä halunnut: lyödä sisartaan.

-Senkin paskiainen! Tottakai mä oon täällä, kun sä uit tänne asti!

-Susta ei ole muuta kuin harmia. Mä toivoisin, että sä olisit kuollut,

Anastasia täräytti ulos kohtalokkaat sanansa.

Katarina ei kyennyt sanomaan mitään. Sisaren vihan aiheuttama kipu salpasi tytön hengen.

Tässä vaiheessa Anton vihdoin saapui paikalle ja näki jotain todella huolestuttavaa. Anastasia ui ties kuinka kaukana ja oli saamassa hain seurakseen. Tämä pisti Antoniin vauhtia ihan tosissaan.

Anastasia ei onnekseen haita nähnyt. Hän keskittyi katselemaan delfiinin temppuilua, tajuamatta ollenkaan, että sisar ja isä olivat uimassa hänen turvakseen.

- Sä olit ihan kauhean rohkea,

sanoi Anastasia vieläkin vähän vapisevalla äänellä. Hän oli vast'ikään ymmärtänyt kuinka pahassa vaarassa oli juuri ollut ja kuinka pikkusisko oli urheasti rientänyt häntä pelastamaan kaikista kovista sanoista huolimatta.

-Mä en tajua, miten sä tulit mua pelastamaan Kata,

Anastasia jatkoi pitäen sisartaan vieläkin tiukassa halauksessa.

-Ana, sä olet ainoa sisko, joka mulla on,

Katarina sanoi vetäytyessään lopulta halauksesta.

-Mutta kun mä olen ollut ihan kauhea...

Anan ääni kuoli häpeästä.

-Se on ollutta ja mennyttä,
vakuutti Katarina.

-Leikitäänkö hippaa. Mä voin olla ensin hippa,

Katarina suuntasi lasten ajatukset ihan muualle.

-Joo!

Anastasia innostui ajatuksesta.

Niin tytöt päätyivät uimisen sijasta leikkimään lämpimällä rantahietikolla.

Aurinko laski ja Anna oli autuaallisen tietämätön kaikesta, mitä juuri oli tapahtunut. Hänen piti ihan vain vähän keskittyä kirjaansa, mutta se oli tempaissut hänet mukaansa niin täysin, että koko Sunlit Tides olisi voinut hukkua Annan sitä ymmärtämättä.

--------------------

Pari vuotta myöhemmin

 Oli Anastasian syntymäpäivän aamu. Tänään hän vihdoin astuisi teini-ikään.

-No, joko on malttamaton olo,

kyseli Anna esikoiseltaan.

-Äiti taitaa kuvitella, et tässä on jotain tosi suurta meneillään,

Anastasia irvaili sisarelleen, joka nyttemmin oli hänen lähes parhain ystävänsä. Lähes, ei aivan, sillä vieläkin toisinaan kateus tahtoi kalvaa Anastasian sisintä.

-Minä teen sitten kakun illaksi,

Anna sanoi noustessaan pöydästä.

-Hei vaan iskä, nähdään sitten haudassa,

Anastasia heitti nuorison suosiman muka niin coolin jäähyväisen lähtiessään kohti koulua.

-Anastasia on ihan hassu, eikö vaan isi?

Anton ei vastannut  mitään.

-Isi...?

-Niin mitä kultaseni?

-Ei mitään isi. Hyvää työpäivää.

-Hyvää koulupäivää rakas Katarina.

Kun Anton poistui talosta, ei kukaan nähnyt hänen lähtöään. Jotain kiilsi miehen silmissä. Jotain... kuin kyyneleitä...

--------------------

No niin. Pahoittelen rakkaat lukijani, että Anton poistuu tässä vaiheessa perheestä. Kun hän alkoi bugittamaan, en uskaltanut häntä liian kauan pitää enää pelissä mukana. Tässä siis jälleen poiketaan legacysta ja tällä kertaa pelin säilymisen vuoksi.