7. Ikävä

Jälleen on vierähtänyt vähän turhankin pitkään näiden osien välissä. Nyt kun Picasan tili on täynnä ja joudun siirtämään kuvat Photobucketin kautta, kaikki käy paljon hitaammin ja takkuisemmin, joten tuo siirtoprosessi ei itsessään ole houkutteleva. Sen aloittaminen aina venyy ja venyy, sillä siirtele nyt sitten kuvia tunnin verran...
Itse sims on kokenut tällä välin pelinä hankaluuksia ja olen joutunut tekemään Romanovienkin parissa aika raakoja ratkaisuja jälleen. Poistin koneelta myös sekä Superstaran että Supernaturalin, mutta siitä huolimatta itse peli alkaa olla jo raskaasti käynnistyvä enkä vielä ole kokeillut kaiken sen jälkeen kuinka itse pelaaminen mahtaa sujua ja onko osa ongelmista poistunut.
Tässä välissä olen siirtänyt pelin jo uuteen kaupunkiin... ja taas uuteen. Nyt pohdin itsekseni, että käytänkö lainkaan niitä kuvia, jotka ehdin ottaa toisessa kaupungissa vai siirränkö tarinan suoralla leikkauksella kolmanteen. Itse tarinallisesti sillä ei liene ole liiemmin väliä, jää vain kaksi-kolme osaa pois. Saatan joka tapauksessa tehdä niin, että esittelen teille talon, jonka kyseiseen kaupunkiin rakensin. Se oli rakennuksena toimiva ja tyyliltään kiinalainen, omasta mielestäni kaunis ja onnistunut. Harmittaa vietävästi, että peli alkoi jälleen temppuilemaan.

Tässä osassa on 66 kuvaa.

Anna oli leiponut lupauksensa mukaisesti Anastasialle syntymäpäiväkakun. Tyttö itse oli hieman hämmentynyt, sillä alkoi olla myöhä eikä isää kuulunut. Ana olisi halunnut isän ottavan osaa hänen juhlaansa.

Myös Anna oli hivenen huolissaan. Olihan Anton tehnyt pitkiä päiviä aikaisemminkin, mutta jostain syystä Annalla oli nyt outo tunne rinnassaan. Kaikki ei ollut kuten olisi pitänyt. Anna tunsi levottomuuden sisällään ja se hiipi pistelyksi hänen kämmeniinsä. Sydän takoi hetkittäin niin tiheästi, että Anna hengästyi.

-No, pohdihan nyt toiveesi ja puhalla kynttilät sammuksiin,
Anna sai sanottua lempeästi tyttärelleen, vaikka hän poikkeuksellisen hermostuneessa tilassaan olisi halunnut tiuskia. Ana mietti hyvän tovin. Hän päätti haluavansa auton heti, kun se vain olisi mahdollista. Jokin pieni ja sievä, mielellään keltainen.

Niin Anastasia toiveen päätettyään puhalsi kerralla kaikki kynttilät sammuksiin.

Anna ja Katarina olivat todistamassa Anan kasvua. ( Anastasia: virtuoosi, nero, kurinalainen, ulkoilmasim )

Anna katseli esikoistaan tarkasti asettuessaan nauttimaan kakusta. Hmph. Hän saattoi melkein aistia mitä tyttö ajatteli. Olihan Anna nähnyt kaikki ne muotilehdet, joita Anastasia haikeana selaili, kaikki ympäröidyt hiusmallit.

-Anastasia, en halua olla ilkeä, mutta lyhyitä hiuksia sinulle ei leikata.
Ana oli tukehtua kakkuunsa.

-Miksi ei? Kaikilla luokan tytöillä...,
hän aloitti.
-Ana, älä edes yritä. Kaikilla luokan tytöillä ei todellakaan ole lyhyet hiukset. Olenhan minä nähnyt koulukuvat. Sitten kun sinulla on jalat oman pöydän alla, voit tehdä mitä haluat, mutta minulle tämä on tärkeä asia.

-Jos minä kuitenkin saisin otsahiukset? Ja vähän lyhyemmäksi näitä?
Ana katsoi toiveikkaasti äitiinsä.

-Katsotaan sitä myöhemmin.
Anastasia tunsi toiveidensa valuvan jälleen viemäristä alas.
-Äiti, eihän niitä Anan hiuksia tarvitse ihan lyhyeksi ajella. Otsatukka ja joku kiva malli siihen on varmasti tosi hienot,
Katarina puuttui asiaan kirkkaalla äänellään.

-Kiitos sisko,
Anastasia kuiskasi äänettömästi Katarinalle.
-Ei mitään,
Katarina vastasi samalla tavalla. Anna oli aivan liian omien huoliensa vallassa ymmärtääkseen mitä ympärillä tapahtui.

Anastasia taas mietti hiusten leikkauttamista ja tulevaa autoa. Sitten joskus, kun perheellä olisi siihen varaa.

Tyttöjen mentyä nukkumaan Anna siirtyi maalaustelineen äärelle. Maalatessa ajatukset selkiytyivät, käsi seurasi ihan toisia ajatuksia, kunnes lensi vapaana kankaalla ja piirsi omalla tahdollaan. Silloin oli se hetki, jolloin Annan ajatukset alkoivat ottaa uuden järjestyksen.

Ihan huomaamatta aika oli kulunut maalatessa pitkälti yli puolen yön ja Anna oli äärimmäisen väsynyt. Lihakset kiristelivät ja hän venytteli niitä, haukotellen samalla makeasti.

Vapaina lentävät muuttolinnut. Ne Anna muisti menneisyydestään. Ajalta ennen.. Sitten todellisuus jysähti Annan tajuntaan. Anton ei ollut vieläkään kotona.

--------------------

Vuotta myöhemmin

Annan perhe oli pienentynyt ja talosta oli tullut hiljainen. Ennen sitä olivat repineet riidat, nauru oli soinut talon seinissä, rakkaus leikitellyt sen kulmissa. Anastasiasta oli tullut entistä vakavampi. Hän keskittyi nyt opiskeluun jokaisena vapaana hetkenään.

Bussimatkoilla tytöt istuivat vierekkäin.

Sanaakaan he eivät toisilleen sanoneet. Anastasia tuijotti tyhjyyteen, Katarina bussin etulevyä. Ikävä oli jokapäiväinen vieras, nälkäinen ja vaativa, ei saanut täyttymystä.

Jäljellä oli vain tyhjyys..

...aukko sielussa. Kukaan ei tiennyt missä Anton oli.

Lopulta Anna suuntasi siihen ainoaan paikkaan, jonne hän enää saattoi mennä.
Helene oli edelleen tiskin takana, tuoksut samat kuin niin monia vuosia sitten. Anna muisti.. Kipu melkein halvaannutti hänet muistojen lähtiessä vyörymään esteettä. Ne piti äkkiä padota, sulkea oven taakse ja lukita sinne. Muuten Anna ei kykenisi toimimaan vaan putoaisi tähän polvilleen, itkisi julmaa, raastavaa itkua, joka ei lohdutusta tuonut.

-Helene, minä... Minä taidan tarvita apua,
Anna aloitti. Kurkkua kuristi kipu, kuin liian iso pala, jonka hän oli niellyt hetki sitten.

-Siitä on nyt vuosi kun Anton katosi. Hänestä ei vieläkään ole kuulunut mitään. Olen kysellyt kaikki mahdolliset paikat. Hänen työpaikallaan miehestä ei ole nähty vilaustakaan, hänen ystäviään en edes tiedä.. Olen aivan neuvoton.

Helene katsoi Annaa pitkään ja myötätuntoisesti.

-Minä luulen.. Niin. Odota kun mietin ihan pienen hetken onko se mahdollista.
Helene raapi päätään, kääntyi sitten ottamaan yhden kansion selkänsä takaa ja luki sitä hetken aikaa, ynähdellen käsittämättömiä. Vihdoin hän laittoi kansion pois ja kääntyi uudestaan Annan puoleen.

-En löydä mitään estettä sille, että et voisi tutkia meidän koneidemme tietokannasta niitä yksityisetsiviä, joita itse käytämme. Siellä on erilaisia henkilöitä ja suosituksia heille. Voit vapaasti valita kenet haluat.
-Kiitos Helene.
-Mitä tahansa sinun vuoksesi, rakas ystäväni.

Nyt Anna tunsi tekevänsä jotakin konkreettista, joten hän istahti ripeästi koneen äärelle ja alkoi tutkia Helenen näyttämää tietokantaa.

Etsiviä oli kymmeniä. Anna ymmärsi, että ei mitenkään voisi lukea kaikkien tietoja ja suosituksia.

Niinpä hän vain kertakaikkiaan valitsi kasvovalikosta sellaisen, joka näytti jollain tavalla osaavalta ja kykenevältä. Kyseisen naisen suositukset olivatkin huimaavat. Hyvä. Anna laittoi hänelle saman tien sähköpostia ja puhelinnumeronsa yhteydenottoa varten.

Annan sukeltaessa tietoliikenteen ihmeelliseen maailmaan istuivat Anastasia ja Katarina kotona läksyjensä äärellä. Katarina ei voinut muuta kuin tuijottaa matematiikan tehtäviä silmät solmussa, sillä luvut eivät kerta kaikkiaan suostuneet asettumaan kohdilleen. Ana taas ei välittänyt edes puhelimen soimisesta.

-Äsh, ei tästä tuu mitään,
Katarina valitti raapien kynällä päätään.
-Mä en vaan ymmärrä.

-No sä oletkin tollanen taiteilijasielu. Kuten äiti,
Ana yritti rohkaista sisartaan eikä välittänyt vähääkään tämän murjottavasta ilmeestä.

-Mä taas olen perinyt isin aivot ja kaikki looginen on mulle ihan lastenleikkiä,
ihasteli Ana omia taitojaan.

-Musta tulee kuule vielä maailmankuulu tutkija tai kirurgi tai jotain sisko ja sitten meillä on varaa siihen uuteen autoonkin!
-Ana,
Katarina valitti.
-Oikeesti, jos nyt auttaisit mua vähän näissä läksyissä ensin ennenku kipuat mielikuvituksen tikapuita taivaaseen.

Illalla Anna kutsui tytöt television ääreen.
-Kävin tänään palkkaamassa yksityisetsivän. Otin myös paikalliseen tv-kanavaan yhteyttä ja he tekivät isänne katoamisesta ihan oman pienen tietoiskun heti televisioon. Jos joku sen näkevä vaikka ottaisi yhteyttä. Katsotaanko se yhdessä?
Tytöt eivät saaneet sanaa suustaan. Anastasia nyökkäsi varovaisesti. Isän katoaminen televisiossa? Nyt viimeistään koko kaupunki saisi tietää...

-Ehkä tää ei ollutkaan huono idea,
Anastasia myöntyi tietoiskun loppupuolella.
-Hmm,
Anna pohti mietteliäänä.

-Ehkä isäkin näkee sen ja tulee takaisin kotiin,
Katarina sanoi ääni liikutuksesta väristen. Hän täyttäisi pian vuosia ja toivoi kovasti isän olevan viimeistään silloin taas jo kotona.

-Enpä tiedä Kata. Mä luulen, et isä olis tullu jo kotiin jos olis tullakseen,
Anastasia sanoi hitaasti, väsyneellä äänellä.

-Ana!
Annan ääni oli kipakka ja käskevä eikä hänen oikeastaan muuta tarvinnut sanoakaan. Anastasia lähti hiljaa pois.

Kylpiessään tyttö pohti isän katoamista, suhdetta äitiinsä sekä sisartaan.

Elämä ei ollut helppoa. Ikävän kanssa oli vaikea elää eikä äiti oikein koskaan ollut Analle tullut läheiseksi. Katarinan kanssa Ana oli kyllä lähentynyt, kovastikin, mutta hän tiesi käyttävänsä esikoisen oikeuksia monessakin asiassa vähän rajoja venytellen. Voi kun olisi jo aikuinen ja voisi jättää kaiken tämän taakseen, Anastasia puuskahti mielessään. Hän näki aikuisuuden ihanana kultaisena maailmana, jossa asiat olisivat helppoja ja kaikki tapahtuisi juuri kuten hän itse tahtoisi.

--------------------

Kuukausia myöhemmin

Anna katsoi pienen pellavapäisen posteljoonin katoamista ennen kuin uskalsi vilkaista käsissään olevaa postinivaskaa yhtään tarkemmin.

Turhaan jännitin, Anna puuskahti itsekseen. Laskuja. Aina vain pelkkiä laskuja.

Hän kuittasi niihin allekirjoituksensa maksamista varten mieli raskaana. Se uutinen, jota Anna odotti, antoi odotuttaa itseään.

Anna työnsi laskut postilaatikkoon, lähetettäviksi eteenpäin maksamista varten. Rahat loppuisivat pian. Asialle oli pakko tehdä jotain.

Niinpä Anna pitkästä aikaa raahasi itsensä maalaustelineen äärelle. Synkkyys hänen sisällään määritteli taululle rajat.

Onneksi Anna oli taitava kokki. Ruokatarpeet sai edullisesti kun vain osasi hymyillä kauppiaalle kauniisti ja puhua tämän pyörryksiin mitä ihanimmilla resepteillä.

Sen johdosta lapset saivat äärimmäisen hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Anna itse oli kadottanut ruokahalunsa jo aikoja sitten. Hän söi vain sen, mikä oli aivan pakko hengissä pysymiseksi. Kaikesta oli kadonnut ilo.

Katarinastakin oli tullut hiljainen ja vakava lapsi. Hän hipsi nukkumaan sanomatta mitään kenellekään, vain ikäänkuin katosi äkkiä pienen ydinperheen parista.

Jos Anna tai Anastasia olisi sattunut vilkaisemaan tyttöjen huoneeseen, olisivat he löytäneet Katarinan istumasta omalta sängyltään, tyhjyyteen tuijottaen.

Anastasia tuli nukkumaan aina vasta sitten, kun Katarina oli jo unessa.

Eikä Anakaan nukkunut. Hän käänsi vain kasvonsa seinään päin ja kyyneleet valuivat äänettömästi kastellen hänen tyynynsä.

Anna... no Anna ei nukkunut hänkään. Luki sanomalehtiä myöhään yöhön, etsi mitä tahansa pientä tiedonmurusta Antonista, maalasi... Ei, Anna ei kyennyt nukkumaan. Hänen ikävänsä särki käsivarsia ja kipu levisi päivä päivältä pidemmälle.

Se kyseinen päivä alkoi kuten kaikki muutkin. Katse tyhjänä, tottumuksen voimasta ja koska oli vain pakko, Anna valmisti aamiaisen.

Ruoka oli herkullista ja terveellistä, mutta Anna ei sitä maistanut. Hän pakottautui syömään, sillä olihan hänellä joka tapauksessa lapset huollettavinaan.

Katarina heräsi ennen sisartaan ja petasi pedin äänettömästi.

Pehmeästi kuin kissa hän konttasi sängyn poikki tikapuille.

Katarina vain tiesi, että Anastasia oli väsynyt, vaikka asiasta ei puhuttu. Se tieto oli hänessä, ihan kuin veri, joka virtasi heidän molempien suonissa.

Anastasian uni oli kevyttä, sillä hän havahtui sisarensa ensimmäisiin liikkeisiin. Hän kuuli kuinka tämä toimi niin hiljaa, ettei siitä lähtenyt lähes ääntäkään. Suru pusersi Anan rintaa. Siinä hetkessä hän oli lähempänä sisartaan kuin koskaan ikinä. Ikävä oli yhteinen.

Sääli, syvempi kuin oma suru, valtasi Anastasian sydämen. Hän oli sentään saanut pitää isän kauemmin kuin sisar. Se saattoi olla Anastasian elämän ensimmäinen täysin epäitsekäs ajatus.

-Mulla on kohta synttärit ja sitten saadaan taas kakkua. Mä en oikeastaan haluaisi. En synttäreitä enkä kakkuakaan.
Katarinan ääni hiipui.

Anastasia katsoi sisartaan lempeästi.
-Pieni sokerihiiri, syöpä nyt. Ja sitten peset hampaat.

Katarina totteli, tietenkin. Tyttö oli niin kiltti, että se melkein hirvitti.

Katan syvimpiä ajatuksia ei silti kukaan tiennyt. Mitä pyöri noiden keltaisten silmien takana? Kapinoisiko Kata koskaan?

Bussi tuuttasi jo valmiina pysäkillä, kun Katarina vihdoin juoksi ulos talosta. Hän oli kuulevinaan puhelimen äänen. Se tuntui... oudolta. Miksi? Sehän oli vain puhelin.

Annan puhelin soi. Sydän jysähti ensin raskaasti kerran, kun hän näki soittajan numeron puhelimen näytöllä. Sitten se alkoi lepattaa kuin kolibrin siivet.