8. Ei ehjää sijaa sydämessä

Tiedotusasiana:

LC O'Connor on poistettu kokonaan. Harkitsin asiaa pitkään ja hartaasti, mutta koska legacyn alkuosien kuvat katosivat Vuodatuksen ansiosta, en nähnyt mitään järkeä säilyttää loppuakaan täällä. Sain myös sitä kautta Picasan kuvatilan käyttöön ja olen vihdoin ja viimein oppinut, kuinka pienentää nuo pelissä otetut kuvat, jotta ne eivät vie ihan tuhottomasti tilaa. Photobucketin tili nimittäin alkoi olla jo täynnä ja olen tehnyt vasta 7 osaa tätä tarinaa... Tiedä kuinka monta tiliä olisin joutunut sitä myöten perustamaan, että olisin saanut tämän tarinan joskus loppuunkin...

Kuvien pienentäminen tietenkin tuo yhden lisävaiheen kuvien käsittelyyn, joten osien tekeminen on hieman hitaampaa senkin johdosta. Tällä hetkellä itse Sims pelinä on rullannut nätisti, tosin Romanoveilla en ole vielä pelannut, vaan testannut muiden pelien kautta. Toiveissa siis on, että Romanovitkin saavat asua uudessa kaupungissaan edes parin sukupolven ajan. Uusi päivitys tosin ei ole tuonut minulle luvattuja ominaisuuksia, kuten että kasvihuoneessa puutarhakasvit eivät horrosta. Jaa. Kyllä ne minulla ainakin menee edelleenkin horteeseen. Romanoveissahan en joka tapauksessa kykene puutarhaa hoitamaan, sillä yksi toiminto siinä resetoi simin.

Tässä osassa on 66 kuvaa.

-------------------

-Kyllä, minä olen. Oletteko saaneet jotakin selville?

Anna ei tuhlannut aikaa kohteliaisuuksiin.

-Niin?
Tasainen ääni selitti asioita puhelimen toisessa päässä ja Annan koko keho jähmettyi jännittyneeseen odotukseen. Hän tuijotti jonnekin, mitään näkemättä, käsi nousi pidättelemään sydäntä, joka jyskytti niin kovaa, että Annan oli vaikea kuulla yksityisetsivän puhetta.

-Ettekö voisi kertoa tarkemmin...

Ei, mies sanoi. Hän haluaisi tavata kasvotusten, sillä niin oli tapana.

-Hyvä on. Minä tulen sinne. Kolmelta. Kuulemiin.

Kädet vapisten Anna lopetti puhelun ja vei kännykkänsä pois. Sydän hakkasi vieläkin kuin epärytminen rumpu.

Anton. Anton oli elossa ja tänään Anna saisi tietää enemmän. Miksi hän ei siis ollut onnellisempi? Vastaus tuli nopeammin kuin Anna ehti ajatella: Koska Anton ei ollut halunnut tulla löydetyksi. Anton oli pitänyt etsiä väkisin.

Ristiriitaisten tuntemusten vallassa Anna astui autoonsa vähän ennen kolmea. Moottori köhi hieman, olihan auto sentään vanha. Hyvin se kuitenkin oli viime ajat toiminut. Kerran vuodessa korjaamolla oli riittänyt. Annan auto tunnettiin kautta Sunlit Tidesin, sillä se oli ulkonäöltään aivan omaa luokkaansa.

Yksityisetsivä oli halunnut järjestää tapaamisen paikallisen surffilautavuokraamon tiloissa. Hänellä oli kuulemma sen takahuoneessa toimipiste. Anna huomasi askeltensa epäröivän. Nyt, totuuden kynnyksellä, hän ei enää ollutkaan varma halusiko kuulla ja tietää.

Iltapäivä oli pitkällä, kun Anna istuutui vuokraamon ulkopuolella oleville penkeille varjoon. Kuumuus olisi ollut tukahduttavaa ilman mereltä puhaltavaa tasaista tuulta. Annan oli kuitenkin sisältä niin kylmä, että hän paleli tässä leppoisan lämpimässä ilmassakin. Jokin oli jäätynyt niiden lähes kahden tunnin aikana, jotka Anna oli viettänyt etsivän toimistossa.

Anton asui tässä samassa kaupungissa. Mies ei ollut koskaan lähtenytkään. Hän olisi siis mikä päivä tahansa voinut tulla Annan ja lasten luokse, jos vain olisi halunnut. Tyhjin silmin Anna tuijotti, yrittäen päättää lähtisikö tapaamaan miestä vai ei. Annan sisimmässä riehuva taistelu oli verinen, eikä se jättänyt ehjää sijaa hänen sydämeensä.

Alkoi jo hämärtää, kun Anna viimein teki päätöksensä. Hänen vain täytyi saada tietää. Itsensä vuoksi myös, mutta ennenkaikkea tyttäriensä takia. Ellei muuta, niin sen Anton olisi ainakin velkaa heille kaikille. 

Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle kun Anna vihdoin jalat vapisten astui ulos autosta siinä osoitteessa, jonka etsivä oli hänelle antanut. Hetken aikaa nainen kasasi itseään ulkona. Vaikka päivän kuumuus oli vaihtunut illan viileyteen ja vaikka Anna oli iltapäivällä palellutkin, nyt hän ei tuntenut yhtään mitään ja kuitenkin kaiken. Iho oli niin arka, että sitä ei kärsinyt koskettaa, kun kauan pidätelty kipu tuli sähköisinä aaltoina ulos Annan sisimmästä.

-Mitä sinä sanoit?

Anton oli raivoissaan. Sissy levitteli käsiään raihoittelevasti.

-Anton, ota nyt ihan rauhallisesti. Minä tiedän, että tämä on arka aihe...,

hän aloitti, mutta ei päässyt alkua pidemmälle.



-Ei! Sinä et sano sitä ääneen! Sinulla ei ole siihen oikeutta! Eikä sinulla ollut oikeutta tehdä sitä mitä sinä olet mennyt tekemään!

Anna kuuli Antonin viimeiset sanat. Hänelle niin tuttu ääni ei ollut kuulostanut koskaan noin raivoisalta. Sävystä huolimatta sointi vihan alla oli niin tuttu, että se leikkasi Annan arvet auki ja hän maistoi veren suussaan sen tulviessa jokaisesta haavasta yli.



Anton kuuli oven avautuvan ja vilkaisi vaistomaisesti sen suuntaan. Anna! Tämä ei voinut olla totta! Ei saanut olla! Antonin sydän musertui ja viha ryöppysi uudella voimalla hänen suoniinsa.

-Minä luotin sinuun,

Anton sähähti katsoen halveksivasti naista. Sissy värähti Antonin sanojen ja katseen voimasta.

-Anna anteeksi,

Sissy sanoi järkyttyneenä kohtaamastaan vihasta.

-Nämä kaikki ajat, jotka olen kanssasi viettänyt, sinä olet kaivannut häntä ja lapsiasi. Minä ajattelin... Niin. Minä ajattelin, että sinä...

Sissy ei pystynyt hetkeen jatkamaan.

-Sinä ajattelit mitä,

Anton sähisi yhteen puristettujen huuliensa välistä.

-Olet ollut tähän asti luotettava ja hyvä, mutta ajattelu ei selvästikään sovi sinulle.

Sissy värähti uudestaan Antonin ilkeiden sanojen alla.

-Minä olen kuullut kuinka sinä öisin huudat hänen nimeään Anton. Älä väitä ettet sinä rakastaisi häntä vieläkin. Olen kuullut kuinka sinä vaikeroit, kuinka levottomasti pyörit vuoteessasi, kaipaat menettämääsi elämää. Vaimoasi. Lapsiasi. Sinä olet heille selityksen velkaa Anton. Sinä vain lähdit ja katosit eivätkä he tiedä miksi.

-Olen pahoillani, mutta kun asiat ovat kuten ovat...

-Älä!

Sissy pidätteli kyyneleitä, sillä miehen viha oli vain hänelle aivan liikaa.

-Sinun täytyy kohdata Anna. Sinun täytyy kertoa totuus. Tiedät kyllä miksi.

Sissyn silmät olivat täynnä vuodattamattomia kyyneleitä. Hän tunsi suurta sympatiaa sekä Antonia että tämän tietämätöntä perhettä kohtaan.

-Anton, kokoa itsesi ja ole mies. Tee mitä sinun kuuluu tehdä.

-Sinä et ole jättänyt minulle muita vaihtoehtoja. Tämän jälkeen en halua nähdä sinua täällä enää koskaan. Ymmärrätkö?

-Y-ymmärrän.

Anna oli kuunnellut tätä kaikkea äärimmäisen hämmentyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuka tämä kaunis vaalea nainen oli, jonka kanssa Anton riiteli. Hän pelkäsi pahinta. Että nainen oli Antonin uusi rakkaus. Jäykästi Anna katsoi naisen silmiin, mutta ei nähnyt niissä uhkaa. Häkellyttävää kyllä, nainen näytti... lempeältä. Rohkaisevalta.

-Minä jätän teidät keskustelemaan kahdestaan. Hyvästi Anna. Hyvästi Anton.

Anton odotti, että Sissy oli poistunut talosta ennen kuin hän alkoi puhua Annalle.

-Anna... Minä olen niin hirvittävän pahoillani. On jotain sellaista, jota sinä et tiedä. Ja siksi minä..

Antonin oli pakko lopettaa kesken lauseen, sillä hänen äänensä alkoi sortua. Siinä oli Anna, hänen rakas vaimonsa, ylimaallisen kauniina ja säteilevänä. Anton ei ollut koskaan uskonut enää näkevänsä häntä. Kirje oli valmiina. Kirje, joka selittäisi kaiken, sitten kun..

-Anton, ole kiltti ja selitä. Kerro minulle, miksi sinä jätit meidät. Miksi sinä jätit tyttäresi ja minut? Miksi me olemme asuneet talossa, jossa ei ole onnea sinun lähtösi jälkeen? Se nainen oli oikeassa. Sinä olet selityksen meille velkaa.

Anton etsi Annan silmistä vihaa, katkeruutta, mutta löysi vain syvää surua ja lempeyttä. Se melkein sai hänet polvilleen. Miksei Anna huutanut? Miksei tämä raivonnut? Lyönyt? Annalla olisi ollut siihen kaikki oikeus, sillä olihan hän poistunut naisen elämästä, jättäen tämän selviytymään yksin lasten kanssa. Selviytymään oman surunsa sekä lasten surun kanssa. Antonia heikotti.

Anton katsoi Annaa hetken aikaa, haluten painaa tämän rakkaat piirteet mieleensä.

-Anna. Tätä on niin hirvittävän vaikea kertoa, mutta... Minä olen sairas. Vakavasti ja peruuttamattomasti sairas. Anna, minä kuolen pian. Minua näivettää tauti, johon ei ole parannusta. Pian minun sisuskaluni ovat niin rappeutuneet, että ne lakkaavat toimimasta. Olen asunut täällä, yksin, odottanut kuolemaa. Nyt se on pian käsillä ja olen siirtymässä hoitokotiin huomenna. Nainen, Sissy, on minun lääkärini.

Anna voihkaisi hiljaa. Ääni sai Antonin melkein musertumaan, vetämään naisen käsivarsilleen.

-Kuuntele Anna. Minä kirjoitin sinulle ja tytöille kirjeen. Sissy olisi lähettänyt sen...

Anton nieleskeli ja keräsi jälleen rohkeuttaan,

-..lähettänyt sen minun kuolemani jälkeen. En aikonut siis jättää teitä loputtomaan epätietoisuuteen. Kukaan vain ei osannut minulle kertoa, kuinka huonoon kuntoon tulisin menemään ja kuinka nopeasti enkä halunnut sinun ja tyttöjen muistavan...

Mies ei kyennyt enää jatkamaan.

-Anton, rakas, tule kotiin. Anna minun pitää sinusta huolta. Anna tytöille mahdollisuus sanoa jäähyväiset. Minulle mahdollisuus. Minä teen mitä tahansa, jos sinä vain tulet kotiin! Ole niin kiltti Anton.

Annan murtunut sydän oli hajoamassa miljooniksi palasiksi. Hän näki Antonin sulkevan silmänsä, näki vastauksen lähtevän miehen huulilta ja tiesi, ennen kuin se karkasi ilmoille, että se olisi kieltävä.

Anna kääntyi katsomaan alas, sillä hän ei kyennyt kohtaamaan enää rakastamansa miehen silmiä. Ei heti. Hän kuuli Antonin henkäisevän.

-Ei, älä sano sitä. Ole niin kiltti Anton, älä sano sitä. Anna minulle hetki.

Hän nieli päättäväisesti kyyneleet, vaikka tuska uhkasi turvottaa hänen kurkkunsa kiinni.

Vihdoin Anna nosti katseensa, uskoessaan voivansa jo hallita itsensä.

-Kuinka kauan?
Antonin ei tarvinnut kysyä mitä Anna tarkoitti.
-Korkeintaan kaksi kuukautta enää.
Anna kuvitteli jo kokeneensa tuskan pohjan, mutta Antonin sanat pudottivat hänet vielä syvemmälle kuiluun. Veri muuttui kylmäksi hänen suonissaan ja äkkiä Anna oli kuin tyhjiin imetty.
-Soitathan sinä minulle?
Anton epäröi.
-Tietenkin kultaseni, minä soitan sinulle.
Hän ei osannut sanoa oliko se totuus vai valhe, sillä Anton ei voinut tietää pettäisikö hänen rohkeutensa numeroa valitessa tai valintaääntä kuunnellessa tai viimeistään kuullessaan Annan äänen.

Äkkiä Anton veti Annan syleilyynsä.

-Anna, älä koskaan unohda, että minä rakastan sinua ja lapsia. Aina ja ikuisesti. Kerro se heille.

Äänettömästi itkien Anna lupasi.

--------------------

Kotiin palattuaan Annaa odotti Katarinan syntymäpäiväjuhla. Sydän tuskaa täynnä hän katsoi lapsensa riemua. Ei, hän ei voisi kertoa tytöille vielä. Ei tänään. Hän tekisi sen huomenna.

Niin Anna veti itsestään ulos riemuitsevan äidin ja osallistui tyttärensä juhlaan.

--------------------

Kaksi vuotta myöhemmin

Ana heräsi nykyään aikaisin. Paljon aikaisemmin kuin sisarensa.

Aamun aikaisina hetkinä hän sai rauhassa surra isänsä kuolemaa. Anasta oli tullut välinpitämätön monienkin asioiden suhteen eikä hän tullut äitinsä kanssa toimeen käytännössä enää lainkaan. Anna oli lakannut yrittämästä, sillä Anastasia vain yksinkertaisesti sulki hänet ulkopuolelle. Ellei Ana olisi ollut nero, koulu olisi varmasti mennyt jo aika päivää sitten pahasti penkin alle.

Katan herättyä tytöt yleensä pelasivat yhdessä shakkia, vaikka Ana olikin siinä huomattavasti sisartaan parempi. Tyttöjen välit olivat nykyisellään kohtalaisen hyvät. Anastasia tosin oli hetkittäin kateellinen Katarinan ja äidin hyvistä ja läheisistä väleistä, mutta se oli vain pienen pieni pistos, ohimenevä. Kata katsoi sisartaan ylöspäin ja voimakastahtoinen Ana piti asemaansa itsestäänselvänä.

-No, mitä sä ajattelit sen poitsun suhteen tehdä,

Kata kysyi vinosti hymyillen sisareltaan. Sunlit Tidesin teollisuuspohatan poika leikki Anan kanssa kissaa ja hiirtä. Kumpikaan ei halunnut tehdä aloitetta ja kumpikin näytti odottavan sitä silti yhtä paljon. Käynnissä oli tahtojen taistelu.

-Hmm. En mä tiiä. Tanssiaiset on tänään. Se ei oo pyytänyt mua parikseen enkä mäkään ole pyytänyt sitä. Toisaalta, sillä ei kuulemma ole ketään muutakaan pyydettynä mukaan.

-Ei oo sullakaan sisko...

-No mitä sitte? Kyllä mä sieltä aina jonkun tanssittajan löydän.

-Niin varmasti löydätkin.

Kata nauroi niin tarttuvasti, että Anastasiankin kasvoille kohosi lopulta vino hymy.

Kotimatkalla bussissa tytöt ovat aivan hiljaa, omissa ajatuksissaan.

Anastasia on perinyt punaisen tukkansa isältään ja suklaanruskeat silmät äidiltään. Ana vihaa silmiään. Hän haluaisi niiden olevan kuin isällään. Keltaiset leijonan silmät. Saalistajan silmät.

Kuten Katalla. Kuinka sellaisella lammasmaiselle olennolle oli periytynyt saalistajan silmät? Sitä Ana ei voinut ymmärtää. Äiti oli myös isän kuoleman jälkeen lakannut välittämästä tyttöjen hiusten pituuksista, joten Kata oli saanut leikkauttaa pitkät kutrinsa ihan kuten oli halunnut eikä äiti ollut muuta kuin kiitellyt, kuinka kauniisti ne siskolle sopivat. Hei pliis! Ana olisi voinut mikä päivä tahansa leikkauttaa itsekin lyhyet hiukset ja ne olisivat sopineet hänelle miljoona kertaa paremmin kuin Katarinalle, mutta olisiko sitä kukaan huomannut?

Katkeruutensa keskellä Analta jäi aina huomaamatta, että sisaret olivat melkein kuin kaksoset ulkonäöltään, joten tietenkin ne lyhyet hiukset olisivat sopineet myös hänelle. Mutta että paremmin?

Anastasia oli niin täynnä kiukkuenergiaa, että pisti juoksuksi. Katarina katsoi häkeltyneenä sisarensa tempausta, mutta kipitti sitten tämän perään pohtien, että mistä siskon huono tuuli tällä kertaa mahtoi johtua. Ana oli kuin tulivuori: arvaamaton, räjähdysaltis ja aiheutti purkautuessaan silmitöntä vahinkoa.

-Ana hei, onks kaikki kunnossa,
Kata kysyi varovaisesti kun tytöt pääsivät sisään leudosta iltapäivän auringosta. Sunlit Tidesissa oli talvikausi meneillään, joten ilmat olivat hieman viileämmät kuin kesällä. Pohjoisesta tulleille saaren ilmasto oli kuitenkin edelleenkin varsin lämmin, mutta paikalliset, kuten Ana ja Katarina, pukeutuivat lämpimämmin, sillä heitä paleli.



-Se kysyi multa tänään, et tanssinko mä sen kanssa illalla,

Ana sanoi hiljaisella äänellä, nojautuen luottamuksellisesti sisartaan kohti.

-Mä vastasin sille et en mä tiiä, katotaan sitten. Jos mulla ei oo parempaakaan tekemistä.

-Oikeesti? Menitkö sä sanomaan sille noin?

-Joo,

Ana vahvisti kaikkeen kyllästyneen teinin äänellä.

-Sä oot kyl aika pro! Se vielä syö sun kädestä,

Kata kikatti.

-Sä et oikeestaan oo yhtään pöllömpi sisko,

Ana yllättäen sanoi ja jakoi yhden harvoista halauksistaan.

-Hei mennään vaihtaa juhlatamineet päälle. Saat toimii makutuomarina,

Kata innostui.

-Kiinni veti!

Kikatellen tytöt lähtivät penkomaan vaatekaappejaan.

Katarina ei ollut ihan totaalisen vakuuttunut sisaren suosittelemasta vaatetuksesta, mutta toisaalta oli kutkuttavaa pukeutua kerrankin räväkämmin. Tytön sisällä poltteli tuleva ilta.

-No, meinaaks sä iskee jonku kundin sielt bailuista?

Kata melkein tukehtui ruokaansa.

-Eh.. tuskin.

Hän ei uskaltanut sanoa, että epäili kenenkään pojan kiinnostuvan itsestään.

-Tehdäänkö läksyt ruuan jälkeen,

Kata johdatti nopeasti aiheen jonnekin muualle, sillä Analla oli taipumus verikoiran lailla haistaa avoin haava ja repiä se apposen auki, jos siihen vain tarjoutui tilaisuus.

Hetkeä myöhemmin Kata manasi itseään ja pohti, että eikö hän nyt mitään tämän parempaa keksinyt siskon ajatusten muualle johdattamiseksi?

-Äsh, tää on ihan toivotonta! Mä en vaan tajuu!

-Odota pari sekunttii. Mä jeesaan sua ihan kohta.

Katan onneksi Ana auttoi aina läksyissä. Ei hän muuten olisi ikinä niistä selviytynytkään. Tytöt saivat läksyt juuri sopivasti tehtyä, kun puhelin soi ja ilmoitti, että heidän kyytinsä oli saapunut paikalle.

Kerrankin teinit jäivät sanattomiksi.

-Limusiini,

Ana ähkäisi.

-Valkoinen limusiini,

Kata täydensi.

-Mitä väliä sillä värillä on? Se on limo! Pahvi..
Ana oli kireä kuin viulunkieli ja tajusi jo tuiskahtaessaan siskolleen sen olevan väärin ja tulevan aiheetta, mutta anteeksi hän ei aikonut pyytää.

Varovasti tytöt astuivat autoon sisälle. Katarina huokaili itsekseen pehmeitä nahkaistuimia, mutta enää hän ei uskaltanut sanoa siitä mitään.

Anastasialle illasta tuli menestys. Pohatan poika, Baby, kuten häntä kutsuttiin, pyysi kuin pyysikin Anan tanssiin ja loppuillasta poika tunnusti ihastuksensa. Ana armollisesti suostui ojentamaan poskensa suukotettavaksi.

Katalle ilta ei tuonut yllätyksiä, eikä hän niitä ollut odottanutkaan. Nuorella neidolla oli hauskaa ystäviensä kanssa, mutta pienen haikeuden piston Kata tunsi katsellessaan Anan ja Babyn tanssia.

--------------------

-Katarina, minä tässä vähän tuumin...

Annaa jännitti, oikeastaan hirvittikin.

-Haluaisitko opetella ajamaan autolla?

-Että haluaisinko? Oliko se kompakysymys äiti?!
-Oletan, että tuo tarkoitti kyllä.
-No juu!

Anna ei ollut ihan varma kuinka hyvin hän tytärtään osaisi opettaa, mutta Katarina oli tasainen lapsi ja menestys olisi varmasti parempi kuin hänen isosiskonsa kanssa. Ana kuunteli sivusta ja mustasukkaisuuden terävä tikari upotti yllättäen teränsä syvälle Anastasian sieluun.

Anna oli varmasti jännittyneempi kuin tyttärensä ensimmäisen ajotunnin alkaessa.

Katarina ei kauhean paljon opastusta tarvinnutkaan. Hän oli kuin syntynyt auton rattiin. Ensimmäisen ajotunnin päätteeksi Anna veikin tyttärensä ulos syömään.

Tällä välin Ana oli kimpaantuneena tarttunut puhelimeensa, soittanut Babylle ja pyytänyt tämän käymään.

-Mä oon tiätkö miettiny paljon niitä tanssiaisia.
-Ai?
-No kun... se oli jotenkin niin.. emmä tiiä.
Ana flirttaili aivan estoitta. Kohotteli olkapäitään, keikisteli, katsoi silmiin ja pikaisesti niistä pois.

-Millaista sitten?
Baby oli hieman hukassa Anan kanssa. Poika oli jo melkein menettänyt toivonsa, sillä tanssiaisten jälkeen Ana ei juurikaan ollut Babyn seuraa kaivannut.
-No sellaista.. ihanaa.

-Juu, niin oli,

Baby myönsi.

-Sä olet samaa mieltä?
Ana suorastaan kehräsi ja Babyn jalat valahtivat helliksi.

-Sä oot Ana ihan mielettömän kaunis.

Ensimmäisen kerran vuosikausiin joku sanoi jotain noin kaunista Anastasialle. Se kihahti tytön päähän samantien.

-Olenko,
Ana henkäisi häkeltyneen kuuloisena. Baby tarttui Anaa käsistä.
-Sä oot koko Sunlit Tidesin kähein pimu,
poika vakuutti.

--------------------

Anton on nyt siis virallisesti kirjoitettu tarinasta ulos. "Babyn" oikeaa nimeä en muista, kuinka yllättävää, että muistiinpanot eivät jälleen ole mukana... Laitan myös myöhemmin tiedon Katarinan uudesta luonteenpiirteestä, koska sitäkään en muista ulkoa.