12. Rikkinäiset linnut

Ihan ensimmäiseksi vielä kerran: ensimmäisellä sukupolvella ei ole perijää. Se ei siis ole niin Katarina kuin Anastasiakaan.

Tämä ei ole Legacy Challenge Romanov vaan Romanovin kivet, jonka tarkoitus olisi seurata Romanovien elämää viidenteen sukupolveen saakka, jos peli niin vain armollisesti sallii. En noudata LC:n sääntöjä muutoin kuin pelaten ilman cheatteja, sillä niiden kanssa pelaaminen tekee pelin perin tylsäksi.

Tärkeintä minulle on itse tarina ja sen kertominen. Siksi en halua noudattaa orjallisesti mitään sääntöjä. Koen ne turhan rajoittavina.

Jatkossa saatan tulla valitsemaan jopa perijänkin, jos saan pelin vain etenemään sinne minne sen haluan etenevän. Aika kuitenkin näyttää kuinka siinä käy.

Tässä osassa on 67 kuvaa.

 

 

 

-------------------

 

 

Aurora Skies / Lucky Palms

 

 



Minun nimeni on Lily eikä minulla ole äitiä eikä isää. Olen orpo. Tai en orpo, sillä minulla on isoäiti, täti ja serkku. Mutta minulla ei ole vanhempia. Olen Lily Juureton. Lily Onneton. Minun isäni on kuollut ja äitini kadonnut. Kukaan ei tiedä missä hän on. Eräänä aamuna hän vain oli poissa. Nyt me olemme muuttaneet tänne kylmään pohjoiseen kuumasta ja hiekan täyttämästä Lucky Palmsista. En osaa kaivata sinne, sillä siellä tapahtui jotain, josta aikuiset eivät minulle kerro.

 

Minä kuitenkin aistin sen. Huomaan katkeavan lauseen, mutisten lausutut sanat. Minun tätini kävelee lasinsirpaleiden päällä, ei kuten varoen loukkaamasta itseään vaan varoen kuuluttamasta minne hän kulkee. Minun isoäitini katsoo minuun surullisena, säälien. En minä kaipaa sitäkään, sääliä. Kaipaan niitä aikoja, jolloin minulla oli vanhemmat, jolloin saatoin yöllä hiipiä sänkyyn heidän väliinsä nukkumaan. Minun serkkuni on paras ystäväni eikä hän sääli minua. Hän vain on.

 

Tätini Anastasia vie meidät uuden koulumme pihalle leikkimään siksi aikaa, kun hän käy sisällä ilmoittamassa meidät oppilaiksi. Arvatenkin siellä keskustellaan minusta. Aikuiset ympärilläni ovat outoja. Minä olen lyhyessä ajassa oppinut hymyilemään peittääkseni todelliset ajatukseni, sillä muuten he tulevat heti kysymyksineen ja heidän huolestuneisuutensa huokuu ylleni kuin kitkerä partavesi, tukahduttaa minut. Minä siis näyttelen onnellista. Normaalia. Edes Alex ei tiedä. En uskalla luottaa siihen, että Ana-täti ei saa totuutta kaiveltua hänestä ulos. Siksi minun yksityiset ajatukset ovat yksin omiani.

 

Ana-täti tulee koulusta ulos, luulee etten minä huomaa häntä. Keinun kuten aikaisemminkin, mutta minä katson. Minä näen. Hän ottaa puhelimen, valitsee numeron. Odottaa. Odottaa.
 

Kukaan ei vastaa. Vaieten täti laskee puhelimen korvaltaan ja koko hänen olemuksensa kumartuu hieman kasaan. Aivan kuin hänen harteilleen olisi laskettu juuri iso taakka. Minä tiedän. Hän yrittää tavoittaa minun äitiäni. Sitä joka katosi. Siinä on jotakin... En vain tiedä mitä. Vielä.
-Lapset, aika lähteä kotiin. Pyöräilkäähän reippaasti, tulen kohta itse perässä.
Tädin ääni on tekoreipas. En tiedä, vielä.

 

Lily polki edeltä vauhdikkaasti. Hän oli heistä kahdesta raisumpi ja fyysisempi. Alex oli herkkä poika, taiteellinen, mutta pisti silti serkulleen tiukasti kampoihin, useimmiten kyllä häviten. Talo häämötti jo edessäpäin.
-Mä voitan sut,
Lily kiljaisi ja tuuli melkein nieli tytön sanat. Alex ei vaivautunut vastaamaan, sillä hän sai tehdä kaikkensa pysyäkseen edes Lilyn tuntumassa.

 

Uuden kodin kierreportaat kiehtoivat molempia lapsia. Lily loi niihin tutkivan katseen.
-Mitä sä luulet? Onnistuisiko tota kaidetta laskea alas putoamatta?
Voi ei! Taas serkku keksi jonkin uuden kepposen. Jos hän sanoisi ei, Lily pitäisi häntä varmasti pelkurina. Tai ei, Lily oli reilu. Tyttö ei koskaan leuhkinut voitoillaan, unohti ne saman tien ja suuntasi jo toisiin aiheisiin. Alex huokaisi raskaasti kun serkku suuntasi portaat ylös.

 

-Iiiiih!
Tyttö kiljui innosta liukuessaan kaidetta pitkin alakertaan.
-Alex, kokeile! Se on tosi huimaa!
-Ehei lapsukaiset, nyt ei kokeilla enää yhtään mitään. Iltapalalle siitä,
isoäiti patisti pelastaen Alex-paran kenties kokovartalohalvaukselta. Poika oli rajattoman kiitollinen juuri sillä hetkellä isoäidin täydellisestä ajoituksesta.

 

Annan siivoillessa keittiössä lapset istuivat pöytään aterialle.

 

-Pelottaako sua huominen koulupäivä,
Lily uteli.
-Ei,
poika urahti. Häntä jännitti ja se oli ihan eri asia kuin pelottaminen, eikö vaan? Olihan?

 

Lapset olivat haarukoimassa viimeisiä murusia Anastasian saapuessa.
-Ja sitten iltapesulle ja nukkumaan,
tämä patisti. Anna oli jäänyt odottelemaan tytärtään ja kuuntelemaan toisella korvalla lasten keskusteluja. Lapset kiittivät kohteliaasti ruuasta ja häipyivät yläkertaan iltapuuhiinsa.

 

-Voi äiti... Minä yritin taas kerran soittaa hänelle, mutta en saanut vastausta,
Anastasia sanoi halaten äitiään yhtä paljon lohduttaen kuin itsekin lohtua hakien.
-Kultaseni, mennään istumaan ulos, jotta saamme keskustella rauhassa,
Anna ehdotti.
-Hyvä on.
Anastasia oli nykyisin varsin säyseä. Syyllisyys oli taittanut ikuisen kapinallisen selän.

 

-Mistä sinä halusit puhua,
Anastasia kysyi vihdoin, kun äiti oli ollut vaikka kuinka ja pitkään vaiti.
-Meidän on käytävä nämä asiat läpi,
Anna vastasi.

 

-Me emme ole puhuneet sanaakaan niistä vuosista. Emme sen jälkeen kun... Meidän täytyy Anastasia.
Annan ääni oli väsynyt, mutta tiukka. Ana huokaisi syvään. Äiti oli varmasti oikeassa, mutta Anastasia ei olisi halunnut. Liian paljon kipeitä muistoja. Liian paljon kaikkea.

 

 

 

--------------------

-Me saavuimme Palms Springsiin täynnä toivoa. Uusi koti. Uusi elämä. Olin ostanut meille kauniin, kiinalaiseen tyyliin rakennetun talon. Itse Palms Springs oli täynnä mitä käsittämättömämpiä rakennuksia. Olihan se rikkaiden ja kuuluisien pakopaikka. Meidänkin talomme oli kuulunut aikoinaan jollekulle kuuluisalle ohjaajalle, en muista hänen nimeään.
-Niels Roda,
Anastasia auttoi.

 

-No ihan kuka vaan. Siinä me seisoimme ja ihmettelimme talon upeaa ulkokuorta sekä vettä sylkeviä lohikäärmesuihkulähteitä. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että tämä oli täydellinen paikka piiloutua, sillä täällä ketään ei kiinnostanut jonkun paikallisen kaupungin pikkuskandaalit, sillä kuuluisat aiheuttivat niitä ihan omiksi kotitarpeiksi.
-Olimmeko?
-Olimmeko mitä?
-Yhtä mieltä kaikki.

 

-Äsh, älä heittäydy nyt taas hankalaksi. Et sinä voi väittää kaivanneesi sitä roskajulkisuutta, joka sitoi sinut neljän seinän sisälle päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Anastasia huokaisi. Äiti oli oikeassa, jälleen kerran.
-Ensimmäisen aavistuksen talon suurenmoisuudesta sai kun astelimme pääovista sisään ja näimme sitä kautta avautuvan suojaisan sisäpihan.

 

-Siellä oli upea uima-allas,
Anastasia muisteli kaihoisasti.
-Ja kukkapensaita. Katettu patio...
Annan ääni haipui hetkeksi.

 

-Keittiö oli hyvin eksoottisesti sisustettu, kuten talon tyyliin toki sopikin.
-Minusta siellä oli sekaisin kiinalaista ja japanilaista tyyliä maustettuna steampunkilla.
-Steam-millä?
-Anna olla. En minä jaksa selittää.

 

-Ovia talossa ei juuri ollut, vaan pyöreät ovikaaret johdattivat huoneesta toiseen ja niiltä sisäpihoille. Keittiöstä avautui suuri oleskelutila ja siellä oli myös ruokapöytä isommallekin perheelle.
-No meidän perheemme oli aika iso...
-Älä ole sarkastinen!
-Anteeksi äiti.

 

-Pesuhuoneiden seinät olivat kiveä ja kaikki oli ylellisesti sisutettua.
-Sinä sait sinne rahdatuksi sen antiikkisen seinäkoristeen, joka oli minun kylpyhuoneessani.
-Kyllä sain ja maksoin siitä itseni kipeäksi, mutta oli se hintansa väärti.
-Se oli kaunis.

 

 

Tässä on lukijoille erikseen kuva talon pohjasta ja siinä näkee hieman värejäkin. Oikealla alakulmassa on keittiö ja sen jälkeen oleskeluhuone. Ylhäällä oikealla on lastenhuone.

Vasemmalla alhaalla on talon iso kylpyhuone, siitä seuraavana Katarinan ja Lucin makuuhuone ja ylhäällä vasemmalla on Annan ja Anastasian huone. Alas keskelle jää sauna sekä kaksi erilaista kylpyhuonetta.

 

 

--------------------

 

-Kaikki oli niin täydellistä. Talo, kaupunki, perhe. Sitten sinä sekosit. En tiedä mitä sinulle oikein tapahtui,
Anna katsoi ihmetellen tytärtään.
-Minä en osaa selittää....

 

--------------------

 

-Lucky Palmsissa oli Casino, jonka sinä jollakin onnettomalla tutkimusmatkallasi löysit.

 

-Rahan voittaminen oli huumaava tunne. Se oli parempaa kuin...
Anastasia vaikeni äkkiä yskähtäen tajutessaan kenelle puhui ja vilkaisi hämillisenä äitiään.
-Niin?
-Eh, parempaa kuin manikyyri.

 

-Ja sitten sinä törmäsit siihen naiseen.
-Hänen nimensä on Yolanda.
-Ihan kuka vaan.

 

-Aloit viettää kaiken aikasi hänen kanssaan, kikattaen ja juoruillen. Pian sinua ei juuri kotona näkynyt.
-Äiti...
-Tämä täytyy puhua läpi!
Anastasia huokaisi taas.

 

-Sinä tulit selittämään minulle, että te olette rakastuneet toisiinne. Että te menette naimisiin. Että sinä haluat viettää häät meidän puutarhassamme. Pyysit hyväksyntääni.
-No annoit sinä luvan pitää ne häät.
-Anastasia. En voi väittää hyväksyneeni. Annoin luvan, koska en muutakaan voinut. Sinä et ymmärrä, että minä tulen aivan toisenlaisesta maailmasta..
Anna pysähtyi kesken lauseen. Niin, hän todellakin tuli aivan toisenlaisesta maailmasta. Hetkittäin hän huomasi unohtavansa asian.
-Äiti?
-Minä rakastan sinua Anastasia, vaikka sinä et aina sitä uskokaan. Sinun kanssasi ei ole ollut helppoa ja koska sinä olit äkkiä niin täysin sekaisin itsesi kanssa, minä en voinut muuta kuin hyväksyä Yolandan. En voinut ottaa sitä riskiä, että jos kieltäytyisin, sinä kävelisit ulos ovesta etkä palaisi lainkaan.
Molemmat naiset vaikenivat. Juuri niinhän oli tapahtunut, tosin lähtijä vain ei ollutkaan Anastasia.
 

 

 

-Häät siis pidettiin meidän puutarhassamme ja minä ostin kauniin hääkaarenkin sitä varten.

 

 

--------------------

 

-Sinä et myönnä sitä, mutta annoit pitää häät siksi siellä, että se ei herättäisi huomiota,
Anastasia kivahti kiukustuneella äänellä. Annaa väsytti. Hänen sieluaan painoi raskas taakka.
-Onko sinulla vielä lisää syytöksiä vanhalle äidillesi,
hän huokaisi raskaasti.

 

 

-Anteeksi.

Anastasiaa hävetti.

-Ei se mitään. Tiedä vaikka olisit oikeassakin... Sen jälkeen sinä teit kuitenkin suurimmat syntisi...

Anastasian hartiat painuivat kasaan ja häntä itketti.

-Niin. Niinhän minä tein.

 

 

---------------------

 

-Sinä hylkäsit oman poikasi. Hän itki lohduttomasti monet kerrat sinun perääsi ja minä olin se, joka tuolloin otti hänet syliinsä ja lohdutti.
Hiljaiset kyyneleet valuivat Anan poskia alas ja ne raastoivat Annan sisintä. Pakko kuitenkin ajoi häntä eteenpäin eikä hän voinut säästää tytärtään. Ei ollut enää muita eikä hän itse olisi elossa ikuisesti. Anastasian täytyi ymmärtää, täytyi kasvaa. Anna terästi sydämensä.

 

-Hän oli niin suloinen taapero. Hellyyttävä. En ymmärrä kuinka saatoit kääntää selkäsi omalle pojallesi...

 

-Sitten minut eräänä päivänä pysäytettiin kaupassa käydessäni ja mies esittäytyi minulle ja heittäytyi juttusille. Oliko se kohtalon sormi, en tiedä.
-Kuinka niin?

 

-Esittelin hänelle teidän kaikkien kuvia lompakostani. Niin ylpenä perheestäni. Lapsistani. Lapsenlapsistani. Kerroin teidän nimenne kuvia osoitellen ja mies sanoi minulle: Suloinen pariskunta tuo Anastasia ja Luc. Kuin vastarakastuneet vieläkin. Ihan vasta törmäsin heihin kaupungin hotellin aulassa. Eivät saaneet katsetta irti toisistaan.
Anastasia henkäisi kauhusta.
-Minun sydämeni melkein pysähtyi siihen paikkaan. Vain tiukka koulutus, jonka jo lapsena sain, piti minut kasassa sillä hetkellä. Tunsin sormieni vapisevan, kun laitoin kuvat pois ja hyvästelin miehen.

 

 

 

--------------------

 



 

 

-Minä en tiennyt, että sinä tiesit...

Anna loi tyttäreensä tiukan katseen.

-Kyllä. Minä tiesin.

 

 

 

--------------------

 

-Päästyäni kotiin laitoin Lucin tiukille. Hän myönsi oitis ja aneli minua vaikenemaan. Hän kertoi, että se oli yhden kerran hairahdus. Niin hän sanoi. Hairahdus.

 

-Minä ripitin hänet ihan kunnolla ja lopulta sanoin, että vaikenen kyllä, mutta odotan kaiken jääneen siihen yhteen ja ainoaan kertaan. Sanoin, että miehen olisi syytä siitä eteenpäin keskittyä perheeseensä. Luc kuunteli nöyränä ja katuvana ja lupasi pysytellä sinusta erossa.

 

-Niin elämä jatkui ja vuodet vierivät eteenpäin. Tiesin Katarinan haaveilevan toisesta lapsesta, mutta sitä ei vain kuulunut.

 

-Lily ja Alex kasvoivat ja he tekivät yhdessä kaiken.

 

-Minä olin kuitenkin se, joka luki sinun pojallesi iltasadut.

 

-Minä olin se, joka peitteli hänet ja antoi hyvänyön suudelman otsalle.

 

-Sinun sisaresi oli Alexille kuin äiti. Muistan kuinka olimme tivolissa eräänkin kerran ja Katarina osti Alexille jäätelön. Sinun suosikkimakuasi kirsikkaa, hän sanoi pojalle. Ajattele, että hän muisti sellaisen asian.

 

-Kun Alex loukkasi itsensä, sinun sisaresi oli se, joka halasi ja lohdutti häntä. Ja sinä menit makaamaan sisaresi miehen kanssa.
Anna pudisteli päätään hetken aikaa. Anastasia ei kyennyt häpeältään edes katsomaan äitiinsä.

 

-Sitten se vihdoin tapahtui: Katarina alkoi odottaa lasta.

 

-Hän soitti minulle ja kutsui kylään...

 

 

 

--------------------

 



 

 

-Niin, hän soitti ja kutsui sinut kylään. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi saattanut olla parempi, jos sinä et olisi sitä kutsua noudattanut.

Anastasia vavahti kuin iskun saanut ja hänen silmiinsä nousi ahdistunut katse.

-Tiedän... Olen ajatellut sitä monesti itsekin,

hän sanoi hyvin hiljaisella äänellä ja loi katseen alas.

-Mutta sinä noudatit ja sitä on turha itkeä enää.

Annan ääni oli karskimpi kuin koskaan aiemmin.

 

 

--------------------

 

-Hän halasi minua kun saavuin paikalle. Se oli niin lämmin tervetulotoivotus, että ensimmäisen kerran vasta tuolloin tunsin omantunnon pistoksen.

 

-Hetken juteltuamme hän kuiskasi minulle odottavansa vauvaa.

 

-Järkytyin sydänjuuriani myöten.
Anastasia vaikeni hetkeksi vetääkseen henkeä ja nieleskeli saadakseen kuivuneeseen suuhunsa kosteutta.
-Äiti. Sinä et tiedä kaikkea... Luc ja minä... Meidän suhteemme ei jäänyt yhteen kertaan. Se ei päättynyt.
-Voi Anastasia...

 

-Minä jäin koko päiväksi, etsien tilaisuutta puhua hänen kanssaan kahden kesken. Minun täytyi. Olin hänestä aivan huumaantunut ja hän oli.. Niin, me olimme puhuneet yhteisestä elämästäkin.

 

-Se ateria oli kaikkein vaikein tilanne tuona päivänä, sillä minä en saanut silmiäni irti hänestä eikä hän minusta. En kyennyt enää ajattelemaan sisartani lainkaan.

 

-Ruokailun jälkeen Katarina sanoi menevänsä jumppaamaan. Hän halusi pitää kunnostaan huolta. Silloin minulle vihdoin aukeni tilaisuus.

 

-Kysyin Lucilta, mitä hän oikein aikoi. Hän oli luvannut minulle jättävänsä Katarinan, sanonut rakastavansa minua. Emme puhuneet kovaan ääneen, mutta emme hiljaakaan. Musiikki soi, joten oletimme Katarinan vielä voimistelevan.

 

-Kunnes Luc äkkiä käänsi katseensa ja sanoi vain yhden sanan epätoivoisella äänellä: Katarina.

 

 

--------------------

 

 



-Katarina seisoi huoneessa ja oli kuullut kaiken. Mikä lie sai hänet jättämään voimistelunsa kesken...
-Ja sen jälkeen kaikki meni pahasti pieleen. Siitä seurasi iso riita. Sinä lähdit paikalta ja muutamaa päivää myöhemmin sinun Yolandasi ampui Lucin hengiltä kaupungilla.

 

Naiset istuivat viimeisten sanojen haivuttua ilmaan pitkän aikaa vaiti, kunnes Anna vihdoin alkoi puhua.
-Koska sinä olet nyt enää ainoana jäljellä minun tyttäristäni, sinun täytyy tietää jotakin.
Sen jälkeen hän alkoi kertoa menneisyydestään ja Anastasia kuunteli ihmetellen, vaiti.

 

Seuraavana aamuna lapset heräsivät kellon soittoon. Tunnollisesti he petasivat vuoteensa.

 

Lily oli nopeampi kuin Alex ja suihkun ääni kuului pojan vielä viimeistellessä vuodettaan.

 

Lily nautti aamusuihkuista, toisin kuin Alex, joka valitti palelevansa jos meni heti herättyään pesulle.

 

Aamupalalle lapset ehtivät kuitenkin yhtä aikaa.

 

Sen jälkeen heillä oli hetki ennen bussin tuloa ja sen Lily ja Alex käyttivät shakkia pelaten talon olohuoneessa.
 

He syventyivät peliin niin täysin, että havahtuivat vasta bussin tuuttauksiin.
-Tule Alex, mennään,
Lily hihkaisi ja pinkaisi ovesta ensimmäisenä ulos. Alex tunsi jännityksen puristavan vatsanpohjaansa eikä olisi halunnut lähteä, mutta seurasi kiltisti serkkuaan.

 

Anna siivoili aamupalan jälkiä ja Anastasia paistoi heille calzonea.

 

-Hetken päästä saamme herkullista aamupalaa,
Ana sanoi olkansa yli äidilleen.

 

Anna ei vastannut. Hän tuijotti ulos ikkunasta merelle. Sisälle kantautui lokkien huuto.

 

Rikkinäiset linnut huutavat raastavin äänin. Niitä me olemme kaikki, rikkinäisiä lintuja.