16. Autiot pihat

Tästä taas sitten suoraan osaan ja lopussa kerron vähän mitä olen tehnyt ja miksi...

Tässä osassa on 63 kuvaa.

 

 

--------------------

 

 

12 vuotta myöhemmin

Twinbrooks. Siellä me näemme herkullisin värein rakennetun yksikerroksisen talon, joka paistattelee auringon valossa. Talon katolla on aurinkopaneelit tuottamassa talon asukkaiden tarvitseman sähkön.

 

Talon huoneet ovat suuria ja kirkkain värein sisustettuja. Tyyli on asukkaiden mielen mukaisesti minimalistinen ja nuorekas.

 

Eteisaulasta löydämme kaksi kitaraa, joten tässä talossa täytyy asua henkilöitä, jotka ovat musikaalisia.

 

Olohuoneen kalustus on lähestulkoon karu ja kirjahyllytilan määrästä voidaan päätellä, että tässä talossa ei pelkästään katsella televisiota, vaan arvostetaan myös lukemista. Shakkilauta on hankittu kirpputorilta ja hiottu vaaleaksi, koristeltu meriaiheisin kuvin.
 

Keittiötä lähemmin tutkiessa huomaamme, että turkoosi ja keltainen toistuvat läpi talon, antaen rauhallisen vaaleanruskeille seinille mukavan vastakohdan.

 

Keittiössä ei ole mitään ylimääräistä. Laadukas hella kertoo, että tässä talossa tykätään kokkaamisesta.

 

Makuuhuoneessa toistuvat jälleen samat rauhalliset sävyt kirkastettuina turkoosilla ja keltaisella. Lamput ovat luontoaiheisia.

 

Huone noudattaa kautta linjan samaa niukkaa sisustusta kuin koko muukin talo. Tässä perheessä ei selkeästi tavaraa kerätä turhaan pölyttämään paikkoja.

 

Pihalta löydämme vihdoin talon ensimmäisen asukkaan hoitamassa puutarhaansa. Talon kanalakin toistaa samoja herkullisen kirkkaita sävyjä kuin muukin talo.

 

Siirtykäämme Twinbrooksin kirjastoon. Sieltä löydämme talon toisen asukkaan.

 

Tunnistatteko hänet?

--------------------

 

Lily oksensi jälleen. Hän oli ties kuinka monetta kertaa raskaana, mutta jokainen raskaus oli päättynyt varhaisen vaiheen keskenmenoon. Koko sydämensä pohjasta Lily toivoi, että tällä kertaa raskaus jatkuisi ja hän saisi vihdoin kauan kaipaamansa lapsen.

 

Tällä kertaa pahoinvointi oli ainakin varsin kokonaisvaltaista ja kesti läpi vuorokauden. Lily tunsi itsensä väsyneeksi koko ajan jatkuvan oksentelun vuoksi, mutta sanallakaan hän ei valittanut.

Pariskunnalla oli vihdoinkin oma koti. Vuosikausia he olivat kierrelleet pakettiautolla ympäri Simlandiaa, pysähtyen hetkeksi milloin minnekin. Toisinaan he yöpyivät motelleissa, toisinaan vastalöydettyjen tuttujen luona, välillä jopa pakettiauton perällä. He olivat eläneet yksinkertaista elämää. Juuretonta elämää. Twinbrooksista he olivat vihdoin löytäneet hippiyhteisön, joka oli ottanut heidät siipiensä suojaan ja auttanut heitä rakennuttamaan tämän ihastuttavan talon. Kaikki pintamateriaalit oli kerätty joko kierrätyskeskuksista tai alennuksessa olevista ja mallistosta poistuvista materiaaleista. Auringon klaani oli viriili ja puuhakas yhteisö, jonka lonkerot ulottuivat kaikkialle Twinbrooksissa ja sen vuoksi talo olikin saatu kasattua varsin huokealla.

 

Alex ei juuri kotona viihtynyt. Hän poistui usein tuntikausiksi omille teilleen eikä Lily kysellyt missä mies aikaansa vietti. Hänellä oli puutarha, koti ja kanat sekä tietenkin Auringon klaani.

 

Lily ja Alex olivat ostaneet kätevät ja luontoa säästävät pikkuautot, joihin iso Alex oli mahdollisimman väärän kokoinen. Poissa oli heitä vuosikaudet uskollisesti palvellut pakettiauto. Alex ei kuitenkaan valittanut, sillä samoin kuin Lily, hänkin oli sitoutunut elämään luonnonmukaista elämää niin pitkälti kuin se oli mahdollista ja järkevää.

 

Koska ruoka ei vielä ollut valmista Alexin tullessa kotiin, mies nappasi toisen kitaroista ja kulutti aikaa yhden intohimonsa parissa.

 

Kauniit sävelet kantautuivat keittiöön Lilyn kokatessa spagettia kasviskastikkeella. Kasvikset olivat tietenkin kaikki omasta puutarhasta, pastaan käytetty vilja oli Auringon klaanin viljelysmailta ja Lily oli itse tehnyt senkin. Lily maistoi keitostaan.

 

Se varmastikin oli ihan hyvää. Oli vain niin vaikea sanoa asiasta oikeastaan juuta tai jaata, sillä kaikki tuoksut saivat Lilyn voimaan pahoin. Kyllä, se sai luvan kelvata.

 

-Taasko tätä samaa ruokaa,
Alex nurisi ja katsoi lautastaan tyytymättömänä.
-Herra on hyvä ja opettelee itse laittamaan ruokaa jos minun kokkaukseni eivät kelpaa,
Lily napautti ja tämä sai Alexin huokaamaan hiljaa sisäänpäin.

 

No, eihän se mitään, hyväähän ruoka oli. Tuoreet kasvikset ja itsetehty pasta olivat äärimmäisen maukkaita, mutta kun viimeiset kaksi viikkoa oli syöty tätä ihan samaa sapuskaa... Kyllä Alex toki ymmärsi senkin, että Lily voi pahoin ja monet muut ruuat aiheuttivat tälle paljon pahemmat oireet kuin tämä. Silti... Mies olisi kovasti toivonut jo jotakin muuta. Koska nälkä kuitenkin oli, hän söi enempiä mukisematta.

 

-Luuletko, että...
Lily ei kyennyt jatkamaan. Hän ei saattanut pukea pahinta pelkoaan sanoiksi.

 

-Kultaseni, en minä tiedä, mutta rakastan sinua tapahtui mitä tahansa.
-Vaikka minä lihoaisin satakiloiseksi?

 

-Vaikka sinä lihoaisit sataviisikymmentäkiloiseksi, sinä olisit seksikkäin nainen jonka tiedän.
-Alex...

 

Alex keikautti Lilyn selälleen vuoteelle.
-Minä rakastan sinua Lily Romanov. Minkä kokoisena tahansa.
-Minäkin rakastan sinua Alex.

 

Mies suuteli Lilyä tulisesti ja tuttu kiihko valtasi molemmat. Heidän rakkautensa oli kestänyt kaikki nämä vuodet, vaikka sen lähtökohdat olivat aiheuttaneet heille kipeitä haavoja ja ikuisen syyllisyyden kannettavaksi. Ehkä juuri siksi he takertuivatkin toisiinsa niin tiukasti, sillä heillä ei ollut enää mitään muuta kuin toisensa. Yhteinen menneisyys, yhteiset synnit, yhteinen syyllisyys.

 

-Minä niin kovasti haluaisin pitää tämän lapsen tällä kertaa,
Lily sanoi unisesti juuri ennen nukahtamista.

 

Alex ei hetkeen vastannut. Hän ei tottapuhuen tiennyt halusiko lasta vai ei ja nyt hän oli vuosikaudet joutunut katsomaan Lilyn jatkuvaa pettymistä toistuvien keskenmenojen johdosta. Hän pelkäsi, että heidän läheinen sukulaisuutensa saattaisi olla este raskaudelle, mutta sitä ei voinut sanoa ääneen.

 

-Nuku nyt kultaseni,
Alex sanoi lempeästi, kun näki Lilyn silmien lupsuvan jo.

 

Lilyn nukahdettua Alex valvoi vielä pitkään, vartioiden vaimonsa unta.

 

Aamulla Lily hoiti puutarhaa ja Alex auttoi häntä hoitamalla kanalaa.

 

Alex katsoi tarkkaan vaimoaan, etsien merkkejä tämän voinnista. Hän tiesi kyllä kuinka paljon Lily lasta halusi, mutta mies pelkäsi naisen masentuvan jatkuvien keskenmenojen johdosta. Oli oikeastaan ihme, ettei niin ollut vielä käynyt. Tietenkin Lily aina itki katkerasti kun näin oli tapahtunut, alussa enemmän kuin nyt vuosien jälkeen. Alex epäili, että Lily oli alkanut peittää surun tunteensa häneltä.

 

-Lähden puistoon pelaamaan shakkia,
hän hihkaisi vaimolleen ohimennen ruokkiessaan kanoja.
-Tuletko mukaan?
-Hmm, ehkä myöhemmin,
Lily mutisi keskittyessään kasvien hoitoon.

 

Alex oli pelannut hetken, kun hän sivusilmällä huomasi nuoren äidin opettavan poikaansa kävelemään.

 

Niin, olihan se suloista ja herttaista, hän pohti katsellessaan äidin ja lapsen touhuja, mutta oliko hän valmis isäksi? Alexilla ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka ollaan isä. Hänhän oli kasvanut ilman isää. Luc oli toki ollut hänelle isähahmona kaukaisessa lapsuudessa, mutta mitä hän oikeasti siitä ajasta enää muisti? Tuskin mitään. Eikä Luc ollut tuolloinkaan hänen isänsä vaan Lilyn.

 

Näistä mietteistä täysin tietämätön Lily tuli puistoon ja ihasteli kauniita luonnonkukkia. Ne tuoksuivat niin hyvälle! Hän päätti poimia muutamia sulostuttamaan tuoksullaan ja kauneudellaan heidän askeettista kotiaan. Lily oli täynnä toiveikkuutta ja onnea.
Poimittuaan muutaman kukan hän huomasi Ilona Tappuran, joka oli heidän klaaninsa jäseniä ja meni tervehtimään naista.

 

Ilona oli jo veteraanihippi ja ottanut tatuoinninkin käsivarteensa klaaniin kuulumisen merkiksi. Lily ja Alex olivat arastelleet tatuointien ottamista ja toistaiseksi heillä ei niitä ollut.
-Hei Ilona.
-No hei Lily. Mitä sulle kuuluu?
 

 

-Olen ihan alkuvaiheessa raskaana ja kärsin kauheista aamupahoinvoinneista,
Lily uskoutui.
-Voi, sehän on hienoa! Tai siis se, että sä odotat, ei se, että sä voit pahoin.

 

-Miten joku näin pieni voi aiheuttaakin niin hirvittävän pahan olon,
Lily ihmetteli.

 

-Se on elämää se ja kyllä se menee ohi, usko mua,
Ilona rohkaisi.

 

-Niin kai se menee,
sanoi Lily epäröiden,
-jos se vaan pysyy sisällä tällä kertaa...
-Uskotaan siihen muru. Tuut huomenna klaanin kokoukseen niin hoidetaan sulle hyvät energiat.
-Kiitos Ilona, minä tulen.
-Mut nyt mun täytyy mennä. Käytkö hei juttelemassa Aapelin kanssa? Muistathan sen lehtijutun? Se vissiin oli Aapeli sen homman takana. Sä osaat niin hienosti puhuu noitten lasten ja teinien kanssa. Multa se ei oikein suju luonnostaan.
-Tietenkin Ilona. Moikka. Nähdään huomenna.

 

-No hei Aapeli,
Lily tervehti nuorukaista kädestä pitäen.
-Moi Lily, kuinka menee?

 

-Minulla menee ihan hyvin, kiitos kysymästä, mutta minä tässä mietin, että mitenkä sinulla oikein mahtaa mennä?
-A-ai, kuin nii?

 

-No kun lehdessä oli juttu siitä graffitista, joka oli maalattu kaupungintalon kylkeen. Ettet se sattunut vaan olemaan sinä, joka sieltä paikalta juoksi karkuun?
Aapeli punastui hieman.
-A-ai mä vai...

 

-No, kerro nyt vaan. Sehän olen minä, Lily. En minä sinua syyllistä muru. Se on hienoa, kun ilmaisee itseään. Toki kaupungintalon seinä ei välttämättä ole paras mahdollinen paikka ja siitä kiinni jääminen on aika kurja juttu. Lupaan kuitenkin, etten kerro kenellekään,
Lily suostutteli poikaa.

 

-No joo... juu... Olin se mä..
-Ei se mitään kultaseni. Yritä seuraavalla kerralla valita vähän huomaamattomampi paikka, jooko? Sinun vanhempasi hermostuvat kovasti, jos menet poliisikyydillä kotiin.
-Joo. Kiitti Lily.  .... Lily?
Lilyn kasvoille oli kihahtanut hikihelmet ja kasvot vääntyivät tuskasta.
-Oletko kiltti ja annat minulle kyydin sairaalaan?
-Tottakai. Onko kaikki kunnossa?

 

Ei ollut. Lily tiesi sen jo astuessaan sairaalan ovista sisään. Tämä raskaus oli päättynyt ihan samalla tavoin kuin kaikki aikaisemmatkin.

 

Kului kaksi kuukautta ja Lilystä oli tullut hyvin vaisu. Hän söi nykyään yhä harvemmin, vasta silloin kun nälkä kasvoi niin hirvittäväksi, että vatsaan koski. Nykyään sekin tapahtui yhä harvemmin.

 

Nukkumaan Lily kävi useimmiten vasta sitten, kun Alex oli jo nukahtanut. Hän ei kestänyt ajatustakaan kosketuksesta vielä.

 

Aamut nousivat ja illat laskivat kauniin talon yllä. Sen pihat kaikuivat autiuttaan. Ei ollut pienen vauvan jokellusta, ei taaperon jalkojen tepsutusta. Vaikka aurinko paistoi, Lilyn sisällä oli musta tyhjyys, joka oli syömässä pikkuhiljaa hänen koko sisimpänsä.

 

Alex oli hirvittävän huolissaan vaimonsa voinnista ja puoliväkisin raahasi tätä ulos milloin minnekin. Kalastus oli molempien rakas harrastus ja Alex ajatteli, että ympäröivä luonto toisi pikkuhiljaa Lilylle energiaa. Niin ainakin Auringon klaanissa oli häntä neuvottu.

 

Lily vain oli niin kovin hiljainen ja tuntui siltä, että nainen ei nähnyt eikä kuullut yhtään mitään. Häneen ei saanut minkäänlaista kontaktia.

 

Alex yritti innostaa Lilyä katsomaan televisiotakin, mutta nainen istui vain flegmaattisena sohvalla eikä tuntunut ymmärtävän ohjelmasta mitään, ei vaikka katsottiin puutarhan hoidosta kertovia mieliohjelmia. Tunnelma talossa oli niin painostava, että Alex pakeni lopulta jossain vaiheessa iltapäivää ulos.

 

Silloin Lily kokkasi, vaikka ei syönytkään.

 

Hän opetteli kasvissushin tekemistä ja olisi ollut tyytyväinen tuloksiinsa, jos olisi kyennyt tuntemaan yhtään mitään.

 

Aamu Peippo auttoi Alexia unohtamaan hetkeksi. Nainen oli virkistävää seuraa, aina keksimässä jotakin tekemistä ja flirttaili Alexille täysin avoimesti. Aamu ei kuulunut klaaniin, joten heidän suhteensa pysyi siltäkin osin Lilyltä salassa.

 

Aamun ja Alexin suhde oli alkanut pian sen jälkeen, kun Lily ja Alex olivat muuttaneet Twinbrooksiin. Ensin Alex oli hätkähtänyt naisen erikoista ulkonäköä, mutta tämän mieletön energia ja ainainen iloisuus olivat vetäneet miestä puoleensa kuin liekki yöperhosta. Rullaluistellessa saattoi pitää toista käsistä kiinni, olla lähellä, ihan julkisesti ilman, että kukaan ymmärsi tai huomasi mitään.

 

Kotona oli vain Lily, joka pikkuhiljaa alkoi puhua Alexille, kertoa tunteistaan ja surustaan.

 

Lily, joka tarvitsi puhetta ja tukea, eikä osannut olla iloinen ja nauravainen.

 

Lily, jota tarvitsi hellitellä ja pidellä kuin kukkaa kämmenellä ja jonka kanssa rakastelu oli kuin vanha ja hyvin istuva kenkä, ei antanut mitään uutta ja yllätyksellistä enää vuosien jälkeen.

 

Lily, joka hoiti puutarhaansa ja sen kasveja kuin lapsia, joita ei ollut koskaan saanut.

 

Täydellinen Lily, joka siivosi kodin niin, ettei pölyhiukkastakaan jäänyt leijumaan minnekään.

 

Lily, joka valvoi yömyöhään tutkimassa uusia siemeniä ja kirjoitti sitten havaitsemansa tiedot puhtaiksi puutarhakirjaansa.

 

Ja muutaman kuukauden päästä Lily, joka vihdoin oli niin pitkällä raskaana, että uskaltautuisi kertomaan siitä myös Alexille...

 

--------------------

 



No niin. Nyt on sitten tarinassa tehty aikahyppäys ja siihen on syynsä. Mainitsinkin jo tuolla edellisen osan lopussa mitä olin alunperin suunnitellut Lilyn ja Alexin varalle. Siinä vaiheessa, kun suoritin normaalit yhteenmuuttamisen toimenpiteet ( ehdota yhteenmuuttamista ) ja sain sen tehtyä, peli kuoli totaalisesti. En tiedä mitä tapahtui, mutta yrityksistä huolimatta en saanut sitä pelastettua. Kaukoviisaana olin tallentanut Lilyn ja Alexin siminluonnissa laariin heidän kasvettuaan nuoriksi aikuisiksi, joten sain heidät luotua uudestaan. Nykyisen pelin simeillä siis ei ole menneisyyttä, mutta ulkonäöllisesti he ovat ne samat simit, jotka syntyivät Katarinan ja Anastasian jälkeläisiksi. Jouduin siis pohtimaan asiat uusiksi ja aloittamaan puhtaalta pöydältä.
Äärimmäisen harmillisia nämä tällaiset pelin kaatumiset ja olen tässä pelissä kohdannut niitä ihan liian paljon. Nyt pidän kaikki sormet ja varpaat ristissä ja toivon, että saisin kunnialla tällä tallenteella ja tässä kaupungissa pelin viidenteen sukupolveen nuoriksi aikuisiksi asti. Ei kai se ole liikaa pyydetty, eihän?