11. Se jokin pieni

Kiitos kaikille kommentoijille! En ole välttämättä ehtinyt/muistanut vastailla kaikille, sillä elämä on verrattain kiireistä ollut viime aikoina. On kuitenkin ihanaa, kun jaksatte kommentoida ja kaikki kommentit tulevat luetuksi =)
Sen pidemmittä puheitta tällä kertaa seuraavaan osaan. Jos kirjoitusvirheitä löytyy, ne johtuvat pääsääntöisesti siitä, että olen kirjoittanut tätä yöllä töissä. ( Eikä yhtään väsytä... )

Tässä osassa on 74 kuvaa.

 

 

 

--------------------

Katarina maalasi. Näin hän sai käsilleen työtä ja ajatuksilleen vapauden lentää.

 

 

Raskaus oli tosiasia. Katarina oli käynyt kaikessa hiljaisuudessa terveydenhoitajan luona teettämässä raskaustestin. Sen jälkeen hän oli puhunut pitkän puhelun Ranskaan. Luc olisi noussut saman tien lentokoneeseen. Katarina oli kuitenkin saanut pidäteltyä miestä pari viikkoa, saadakseen aikaa ajatella. Miten hyvin hän tunsi Lucin? Tietyllä tavalla ei lainkaan. Luc oli ollut lomaromanssi ja Katarinan ensimmäinen seksisuhde. Naivisti hän oli jättänyt ajattelematta lainkaan ehkäisyä eikä toisaalta ollut hiprakaltaan osannut sellaista pohtiakaan. Loman jälkeen he olivat toki puhuneet puhelimessa useita tunteja päivittäin ja Luc tuntui sen vuoksi hyvin läheiseltä ja tutulta. Silti askel, jota Luc ehdotti, oli suunnattoman suuri ja Katarina epäröi sen askelen edessä.

 

Asiat oli kuitenkin nyt sovittu. Hän ei vielä tiennyt kuinka kertoa äidilleen. Ja koska. Katarina päätti, että pohtisi sitä myöhemmin.

 

Valmis maalaus löysi tiensä Katarinan huoneen seinälle. Se oli aurinkoinen ja täynnä valoa. Toivoa. Huolettomuutta.

 

Anastasia unohtui hellittelemään vatsaansa sisaren syödessä aamupalaansa. Hän ei ollut kertonut raskaudestaan kenellekään. Tässä oli niin paljon sulattelemista. Hetkeäkään hän ei kuitenkaan ollut ajatellut, että keskeyttäisi raskauden. Ei. Anastasia halusi tämän lapsen. Olkoon sen isä kuinka inhottava ihminen tahansa, niin Anastasia tulisi rakastamaan pienokaistaan. Hän antaisi tälle kaiken rakkautensa ja hellyytensä ja olisi lapselle sekä äiti että isä.

 

Katarinan noustessa pöydästä Anastasia hätkähti ja irrotti kätensä nopeasti vatsaltaan. Oliko sisko ehtinyt nähdä?

-Hei, minulla on ajatus. Ostetaan äidille auto,

hän huudahti ensimmäisen mieleensä juolahtavan ajatuksen.

 

-Sinä voisit oikeastaan käydä hoitamassa asian. Kun sinulla ei ole töitä. Tai siis.. No tiedät mitä tarkoitan.

Katarina katsoi sisartaan leuka rinnassa ihmettelevästi. Mikä tämä juttu nyt taas oli?

-Hyvä on, minä käyn kyselemässä,

hän lupasi.

 

Katarina suuntasi osto- ja myyntiliikkeeseen.

-Hei. Onko teillä autoja myytävänä? Äitini auto on ikivanha rotisko ja haluaisimme sisareni kanssa ostaa hänelle jonkun vähän turvallisemman ajokin.

-Kyllähän meiltä niitä löytyy, tuolta ulkoa. Käydäänkö katsomassa,

myyjä kysyi.

 

-No... Sitä ennen olisi yksi toinen juttu...

Katarina empi esittää kysymyksensä, mutta rohkaisi sitten mielensä. Toivottavasti myyjä osaisi pitää suunsa kiinni.

 

-Sinä olet kaunis,

Luc sanoi pehmeällä äänellä ja tarttui Katarinan käsistä kiinni.

-Tuo puku on aivan uskomaton! Se mahtoi maksaa todella paljon.

Katarina ei hennonut kertoa, että puku oli ostettu käytettynä ja ollut erittäin huokea sen vuoksi.

 

-Hääpäivänä jokaisella naisella täytyy olla hääkimppu,

Luc sanoi ja taikoi jostain esille ihanat vaaleanpunaiset ruusut.

-Oih.

Katarina oli äkkiä kadottanut puhekykynsä. Häntä hirvitti vieläkin, vaikka Lucin näkeminen ja tämän pelkkä kosketuskin olivat saaneet perhoset jälleen lentelemään hänen vatsanpohjassaan.

 

-Ne tuoksuvat ihanille,

Katarina sanoi nuuhkien kukkia.

-Eivät kuitenkaan yhtä ihanille kuin sinä, rakkaani.

Katarinan sydän muuttui rinnassa kuumaksi ja pehmeäksi. Se tuntui laajenevan suorastaan. Voi kyllä, hän rakasti Lucia.

 

-Rakas,

hän voihkaisi ja Luc veti Katarinan tiukkaan syleilyyn ja suuteli niin, että hetkeksi he molemmat unohtivat kaiken ympäriltään.

-Oletko valmis,

Luc kysyi Katarinan huulia vasten.

-Olen.

Katarina todellakin tunsi olevansa valmis. Epäilykset ja pelot olivat äkkiä kaikonneet. Tässä oli mies, jota hän rakasti. Hänen lapsensa isä. Heidän lapsensa isä.

 

-Tällä sormuksella minä, Katarina Romanov-Collier, otan sinut, Luc Bouvier aviomiehekseni, rakastaakseni sinua niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, kunnes kuolema meidät erottaa.

 

-Tällä sormuksella minä, Luc Bouvier, otan sinut, Katarina Romanov-Collier, aviovaimokseni, rakastaakseni sinua niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin, kunnes kuolema meidät erottaa.

 

Luc veti Katarinan uudestaan syleilyynsä.

-Sinä olet minun vaimoni, ystäväni, rakkaimpani.

 

He jäivät illan leppeään tuuleen suutelemaan, kuiskuttelemaan ihania sanoja, katselemaan auringonlaskua, joka värjäsi rannan pehmein värein. Katarina ei tiennyt, että vain vähän matkan päässä tällä samalla rannalla olivat hänen omat vanhempansa aikoinaan avioituneet aivan yhtä yksityisesti.

 

Seuraavana iltana Katarina yhytti äitinsä talon takapihalta.

-Äiti kuule, olisiko sinulla hetki aikaa?

-Tietenkin kultaseni.

 

-Tuota... Minun pitäisi kertoa jotakin.

-Oletpa sinä vakavan oloinen.

Anna tunsi kylmän kouran puristuvan sydämensä ympärille. Oliko jokin vialla?

 

-Minä olen jättänyt jotakin kertomatta. Älä suutu tai loukkaannu, vaikka kerronkin tästä vasta nyt, mutta minä tapasin meidän lomallamme Ranskassa aivan mielettömän ihanan miehen.

 

-No mutta eihän siinä nyt ole mitään pahaa, jos sinä olet tavannut upean miehen,

Anna lohdutti. Puristava ote hellitti. Hän oli odottanut jotakin paljon pahempaa.

 

-Mutta kun siinä ei ole ihan kaikki.. Minä, tuota... Me menimme naimisiin eilen.

Sydän jyskytti Katarinan rinnassa eikä hän kestänyt katsoa äitiään silmiin.

 

-Tuota... Sehän on... hienoa. Saanko minä tavata tämän sinun sulhasesi?

-Tietenkin saat,

Katarina henkäisi helpottuneena. Ainakaan äiti ei näyttänyt loukkaantuneelta, hieman hämmentyneeltä kylläkin.

-Me ajattelimme... siis jos sinulle vain sopii, että muuttaisimme tänne?

-No mutta tietenkin se sopii!

Annaa huojensi ajatus, että tytär ei ollut lähdössä miehen perässä Ranskaan. Kaikki oli käynyt niin kovin äkkiä ja Annaa huoletti ajatus, että Katarina ei ollut tuntenut miehen kuin pienen hetken ajan. Toisaalta eivät hän ja Antonkaan olleet kauhean kauaa seurustelleet ennen kihlaustaan ja naimisiin menoaan, joten kukapa hän oli tuomitsemaan.

 

-Eikä siinäkään ollut ihan vielä kaikki...

-Ai?

Anna terästäytyi uudestaan. Mitähän nyt vielä?

 

-Minä olen raskaana,

Katarina sitten vain äkkiä puuskahti asiansa ilmoille. Ei tätä oikein voinut pehmeästi sanoa, hän tuumi.

 

-Tuleeko minusta isoäiti?

Annan ensimmäinen ajatus oli ihana vauvantuoksu. Hänen tyttärensä odotti lasta!

 

-Kultaseni, miten hienoa!

-O-oletko sinä sitä mieltä?

-Tietenkin, senkin hassu tyttö! Minä olen niin onnellinen sinun puolestasi. Kyllä me tästä yhdessä selviämme. Me kaikki.

 

-Saanko minä kokeilla,

Anna kysyi epäröiden. Katarina ei muutamaan sekuntiin tajunnut mitä äiti tarkoitti, mutta tämä teki hennon eleen kädellään hänen vatsaansa kohden. Katarina alkoi hymyillä.

-Kokeile vaan.

Anna siveli varoen tyttärensä vatsaa.

 

-Se taisi liikahtaa,

hän sanoi aivan tohkeissaan ja katsoi Katarinaa silmiin. Tytär nauroi ääneen.

-Äiti-kulta, ei se taida ihan vielä liikkua.

Tämä sai heidät molemmat nauramaan vapautuneesti. Annaa kauhistutti hieman se, millä vauhdilla kaikki oli tapahtunut, mutta Katarina oli onneksi jäämässä hänen valvovan katseensa alle, joten se helpotti vanhuksen oloa hieman. Kyllä kaikki kääntyisi vielä parhain päin.

 

Anna alkoi valmistaa ruokaa parhaista mahdollisista aineksista, jotta tuleva äiti saisi kaikki tarvittavat ravinteet, joita tämä raskausaikana tarvitsisi. Luc oli myös osoittautunut mahdottoman mukavaksi nuoreksi mieheksi ja Annan pelot olivat helpottaneet melkoisesti ajan mittaan.

 

Hän oli kuitenkin hieman huolissaan vanhemmasta tyttärestään. Tämä näytti pyöristyneen hieman ja muuttuneen vieläkin sulkeutuneemmaksi. Anna ei tiennyt kuinka rakentaa silta esikoiseensa.

 

Luc oli osoittautunut kuvanveistäjäksi. Niinpä heidän entiseen puutarhaansa laitettiin miestä varten paikka ja työkalut, jossa tämä saattoi työstää patsaitaan.

 

Anastasia oli vihdoin kertonut sisarelleen raskaudestaan.

-Sittenhän me synnytämme käytännössä ihan samaan aikaan,

Katarina laski päässään.

 

-Kuka lapsen isä on,

Katarina kääntyi äkkiä katsomaan sisartaan terävästi ja Anastasia veti vaistomaisesti hartit korviin.

 

-No se on se Kai, jota äiti sulle kaavaili.

-Ai...

 

-Mä inhoan koko miestä enkä kyllä aio sille kertoa, että odotan sen lasta! Se hemmetin hyypiö saa pysyä musta ja tästä lapsesta kaukana!

 

-Mä voin tulla työntöavuksi, jos sun pitää sitä tyrkätä se vaikka laivalta mereen,

Katarina sanoi keventäen tunnelmaa ja tämä sai Anastasian nauramaan helpottuneena. Lehdistö repi edelleen otsikoita hänen ja Kain entisestä suhteesta ja Anastasia sai huomattavasti enemmän julkisuutta kuin halusi. Onneksi hänen ruumiinrakenteensa näytti peittävän raskauden äärettömän hyvin, joten vielä siitä ei oltu saatu otsikoita.

 

Anastasian lähdettyä Katarina suuntasi äityisneuvolaan ja kuinka ollakaan, hän törmäsi sen ovella Kai Kahaleen. Mies oli tuonut sinne nuoren vaimonsa, joka siis aivan ilmiselvästi odotti lasta. Katarina jätti vastaamatta miehen tervehdykseen ja käveli nokka, ja vatsa, pystyssä reippaasti ovista sisään.

 

Annan uusi autokin saapui viimein ja se oli niin hieno, että Anna hädintuskin hennoi ajaa sillä.

 

Katarina oli saanut sisarensa puhuttua ympäri sen suhteen, että tämän tulisi kertoa äidille raskaudesta. Tulisihan se joka tapauksessa ennen pitkää ilmi. Muu perhe oli asettunut kotoisasti katsomaan televisiosta romanttista elokuvaa Katarinan odotellessa Anastasiaa paikalle. Hänen vatsanpohjassaan kipristeli jännityksestä.

 

-Oih, nyt mies tajusi olevansa rakastunut tuohon naiseen,

Luc huokaisi niin ranskalaisen ihastuneesti, että naisia nauratti. Molemmat pitivät kuitenkin tiukasti kasvonsa peruslukemilla.

 

Katarina kuuli oven käyvän elokuvan lopputekstien virratessa kuvaruudussa.

-Me taidamme tästä lähteä nukkumaan. Anastasialla on sinulle hieman asiaa äiti. Jäisitkö hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan?

Anna aavisti pahaa ja hänen ilmeensä valahti.

 

Anastasiaa hirvitti ihan yhtäkaikki. Hän kummasteli sitä kuinka sisaren vatsa pullotti jo näkyvästi raskaudesta, mutta hänen oma vartalonsa oli säilyttänyt tyttömäisen hoikkuutensa eikä odotusta näkynyt vielä lainkaan.

( Anastasialla tuo paita, pelin omia, leikkautuu vyötärön kohdalta auki rumasti raskauden aikana, joten olen rajannut vatsan kuvista pois. Sen vuoksi hän näyttää siltä kuin ei odottaisi lainkaan. Itse tarinaa kuvakulmat palvelivat täydellisesti. )

 

Anna ja Anastasia istuivat tovin vaiti. Äiti katsoi tytärtään epäluuloisena, varautuneena. Hän aisti lapsensa levottomuuden, vaikka eihän Anastasia toki enää lapsi ollut. Kyllä hän äitinä siitä huolimatta tämän tunsi ja nyt tyttö oli kuin tulisilla hiilillä. Jotain oli vialla.

 

-No, eipä tätä kai mitenkään kauhean pehmeästi voi sanoa. Sinusta on tulossa kaksinkertainen mummo,

Anastasia töksäytti ja yritti hymyillä, mutta epäonnistui surkeasti. Anna ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Lapsi tulossa ilman miestä. Mikä se sellainen maailma oli, johon tehtiin lapsia ilman avioliittoa?

 

Anna nousi ylös sanomatta sanaakaan. Raskain askelin hän käveli makuuhuoneeseensa ja sulki oven hiljaa takanaan.

 

Tämä ei tainnut mennä ihan loistavasti, Anastasia pohti. Hän oli kova nainen, monessa liemessä keitetty, paljon useammassa kuin kukaan tiesi. Kokenut ensimmäisen sydänsurunsa teininä, kun Baby olikin ollut muhinoimassa jonkun toisen tytön kanssa ja nauranut Analle päin naamaa tämän tivatessa kuka tyttö oikein oli. Niin, Anastasia ei murtuisi. Hän kestäisi ihan mitä tahansa. Mutta olisihan se ollut kiva saada äidiltä edes yksi rohkaisun sana. Tai halaus. Jokin pieni Anan rinnassa jomotti ikävästi.

 

Kuukaudet kuluivat ja Anastasia pysytteli tiukasti neljän seinän sisällä. Raskaus ei edelleenkään juuri näkynyt, mutta hän ei halunnut ottaa riskiä kaikkialla parveilevien paparazzien vuoksi. Yksi väärä kuvakulma ja juttu lävähtäisi heidän kaikkien kasvoille. Koko yön hän oli kokenut outoa kipua alaselässä ja nyt aamupalaa syödessä äkkiä kouraisi vatsasta lujasti. Ana sai kuin saikin pidettyä voihkaisun sisällään. Synnytys oli alkanut, hän ymmärsi.

 

-Anastasia. Onko jokin hätänä,

Anna kysyi huolestuneena istuutuessaan alas. Tytär katseli lautastaan ja istui koko vartalo jähmettyneenä, kasvot kireinä.

-Ei mitään hätää,

Anastasia pihisi hampaidensa takaa.

-Sinun lapsenlapsesi on tulossa maailmaan nyt.

 

-Niinkö?

Anna jähmettyi kesken liikkeen.

-Tarvitsetko apua? Kyydin sairaalaan?

-Minä tilaan taksin,

Anastasia sanoi ylpeästi, keräten viimeisetkin voimanrippeensä, sillä supistukset raatelivat häntä rajusti ja tulivat tauottomina aaltoina.

 

Anna nosti leivänpalan, mutta ei kyennytkään syömään sitä. Jännitys alkoi poreilla hänen sisällään. Yhtäkkiä hänelle oli täysin yhdentekevää, että Anastasia ei ollut naimisissa eikä lapsella ollut isää. Anastasia oli hänen tyttärensä ja saamassa ensimmäistä lastaan. Jotenkin he pärjäisivät, sen Anna päätti. Hän tekisi kaikkensa saadakseen tyttärensä takaisin.

 

Iltapäivällä Anastasia käveli hyväkuntoisena pieni poikalapsi sylissään sairaalasta ulos. Lääkärit olisivat halunneet hänen jäävän yön yli, mutta Ana ei halunnut. Hän voi vallan mainiosti. Synnytys oli ollut nopea ja helppo. Anastasia yritti tehdä parhaansa vältelläkseen juorutoimittajia, mutta salamavalon välähdys paljasti hänelle, että hänet oli nähty. Juuri sillä hetkellä hän ei kuitenkaan välittänyt siitä lainkaan. Ana oli ihmetystä täynnä. Hänellä oli poika.

 

Aleksander Romanov-Collier. ( luonteenpiirteet: ystävällinen, virtuoosi )

 

Ana oli juuri päässyt ovesta sisään, kun Anna kiiruhti paikalle. Se sai kaikki suojapanssarit nousemaan Anastasian sisällä.

 

-Anastasia, minä olen hirvittävän pahoillani, että en ollut sinun tukenasi raskausaikana. Myönnän, että minulle on ollut kovin katkera paikka, kun sinä et ole naimisissa, mutta odotat kuitenkin lasta. Haluaisin kuitenkin korjata meidän välimme ja toivoisin, että te jäisitte tänne asumaan,

Anna sanoi pehmeästi, hieman anoen.

 

-Äiti, emmehän me ole tulleet toimeen enää vuosikausiin,

Anastasia vastasi.

 

-Minä olin ajatellut muuttavani lapsen kanssa omaan asuntoon mahdollisimman pian. Tosin... se on hieman pelottava ajatus...

Hänen äänensä haipui ja Anastasia nosti hämillään käden sukiakseen hiuksiaan. Mitä hän teki? Myönsi olevansa heikko? Äidilleen?

 

-Minä tiedän kyllä, että tämä ei ole varmasti helppoa meille kummallekaan, ainakaan aluksi. Niin paljon vettä on virrannut sen sillan alta.

 

-Meillä on kuitenkin nyt tämä ihana, pieni lapsi tässä, sinun poikasi. Hänelle olisi hyväksi, jos me tulisimme toimeen. Vauvan hoitaminen on rankkaa yksin. Me kaikki autamme sinua. Myös minä.

Anastasia oli hetken hiljaa. Se jokin pieni hänen sisällään murtui, pehmeni, lämpeni. Hän tiesi itsekin olleensa mahdoton. Vaikea rakastettava. Itsekäs. Anastasiaa suorastaan hävetti hänen muistaessaan kuinka tolkuttoman itsekeskeistä sontaa hän oli sisarelleen kehdannut Ranskassa syöttää. Ei mikään ihme, että Katarina oli suuttunut.

-Hyvä on äiti. Katsotaan miten tämä sujuu.

Anna hymyili leveästi.

 

Anastasia kantoi poikansa heidän vanhaan huoneeseensa. Siellä oli valmiina kehto pienokaiselle.

-Mitä tahansa tapahtuukin, äiti ei hylkää sinua pikkuinen,

hän kuiskasi Aleksanderille.

 

Poika kitisi hieman Anastasian laskiessa hänet alas.

-Shh, älä pelkää. Tämä on oikein hieno vuode ja sinun ihan ikioma.

 

Samassa hänen selkänsä ponnahti aivan suoraksi, kun äiti yllättäen käveli huoneeseen sisään. Vanhat tavat olivat vielä pinnassa ja Anastasia sai tehdä töitä saadakseen olemuksensa rentoutumaan. Mitä äiti oikein halusi?

 

-Kultaseni, sinä olet varmasti väsynyt synnytyksen jäljiltä. Mene hetkeksi lepäämään. Minä istun tässä pojan seurana sen aikaa,

Anna sanoi istahtaessaan keinutuoliin. Lämmin tunne ailahteli Anastasian sisällä ja hän sai aikaan pienen ja aidon hymyn äidilleen. Hän tiesi olevansa väsynyt. Silti Anastasia ei oikein olisi hennonut lähteä poikansa kehdon äärestä.

-Kiitos äiti,

hän mutisi ja myönsi itselleen olevansa väsynyt.

 

Tällä välin Katarina ja Luc istuivat syömässä, kun Kata tunsi tiukan supistuksen puristavan kuin vanne hänen vatsansa ympäri. Häneltä pääsi tahaton ähkäisy.

-Potkiiko vauva,

Luc kysyi.

-Eh... uh... Ei. Se taitaa olla tulossa ulos.

-Tänään? Samana päivänä kuin sisaresi vauva?

-Hmph,

Katarina sai vain ähkittyä. Hän nousi pöydästä ja jätti ruokailun sikseen.

 

Katarina pääsi kuin pääsikin omaan huoneeseensa. Hän oli aikapäivää sitten päätynyt kotisynnytykseen. Luc saisi huolehtia kätilön kutsumisesta paikalle. Juuri nyt Katarinalla oli tärkeämpääkin ajateltavaa. Kylläpä puristikin rajusti, hän ehti ajatella supistuksen alkaessa.

 

Uuuh! Luc saisi pitää kiirettä tai muuten kätilö ei ehtisi paikalle lainkaan!

 

Luc häädettiin makuuhuoneesta ja mies meni päästämään Annan vahtipaikaltaan. Poika kirahti äkkiä kehdossa ja parahti sitten äänekkääseen parkuun.

 

-Voi pientä, älä itke. Kaikki on aivan hyvin,

Luc sanoi nostaen pojan syliinsä kuin vanha tekijä. Hän jäi pitkäksi aikaa heijaamaan Aleksanderia ja lauleli tälle ranskalaisia tuutulauluja.

 

Anastasian nukkumisesta ei yllättäen tullut mitään sisaren synnyttäessä, joten hän otti pikaisen suihkun, vaihtoi vaatteet ja tuli kitaran kanssa alakertaan. Anna tuli kuuntelemaan tyttärensä soittoa, sillä hänen sisintään raastoivat Katarinan tuskaiset parahdukset.

 

Ennen puolta yötä oli talouteen syntynyt pieni tyttö ja Katarina kylvetti lastansa ensimmäistä kertaa. Pieni Lily ( luonteenpiirteet: virtuoosi, tarkkasilmäinen ) päästi kissanpennun naukaisuja itkiessään. Katarina oli onnensa kukkuloilla.

 

Tässä vaiheessa sen verran lasten nimistä, että edelleen ollaan pysytty, toistaiseksi, venäläisissä nimissä. Aleksander tietenkin on ilmiselvästi venäläinen nimi tässä yhteydessä ( tosin suomalaisessa muodossa nimi kirjoitetaan Aleksanteri ). Lily taas on hellittelynimi Elisabethista tai venäläisittäin Jelisavetasta.

 

Kuukausia myöhemmin Anastasia istui äitinsä kanssa ruokailemassa. Ulos talosta hän ei juurikaan voinut lähteä, sillä lehdet olivat suorastaan villiintyneet saatuaan selville, että hän oli synnyttänyt lapsen, joka mitä todennäköisimmin oli Kai Kahalen, kaupungin pormestarin jälkeläinen. Kai pommitti jatkuvasti puheluillaan Anastasiaa ja toisinaan nainen joutui sulkemaan koko puhelimen. Anastasia alkoi kokea jo jonkinlaisia mökkihöperyyden oireita ollessaan sidottu yksien seinien sisälle.

-Anastasia. Tämä ei ole mitään elämää, että sinä et pääse liikkumaan tästä talosta minnekään. Minä olen huolissani sinusta ja pojastakin. Kai on sellaisessa asemassa, että hän voi pahimmassa tapauksessa vaatia pojan itselleen.

-Sitä ei koskaan tapahdu,

Ana julisti kiihkeästi.

-Ei, ei tapahdukaan. Minä olen myynyt tämän talon. Me muutamme pois täältä,

Anna sanoi päättäväisesti.

 

-Mitä? Ethän sinä niin voi tehdä! Minulla on täällä koko elämä!

Anastasia järkyttyi.

 

-Mikä elämä se tällainen on Anastasia? Sinä istut näiden seinien sisällä ja kuihdut elävältä. Sinuna muistaisin myös, että minullakin on ollut täällä elämä. Kuvitteletko sinä olevasi ainoa, joka menettää jotakin? Voisitko edes kerran nähdä muutakin kuin oman napasi! Luuletko sinä, että minä haluan jättää kaiken taakseni? Muuttaa pois tästä talosta, joka on ainoa paikka jossa minun mieheni on enää elossa? Minä teen tämän sinun takiasi! Sinun ja pojan! Sinun sisaresi perhekin revitään juuriltaan. Sinun takiasi! Ole kerrankin aikuinen ja käyttäydy sen mukaisesti!

Anna oli raivoissaan tyttärensä itsekkyydestä ja hermostui kerrankin aivan tosissaan.

-Minä...

Anastasia ei kyennyt muuta kuin levittelemään avuttomana käsiään. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

 

Myöhemmin hän istui poika sylissään keinutuolissa.

-Alex, minä luulen, että tästä ei seuraa mitään hyvää. Minulla on vain sellainen tunne. En osaa selittää... Minä vain... tiedän.